' Sydämeni juurella teidät kokonaiseksi kasvatin,

sieluni voimalla eläväksi puhalsin.

Ei ole aamua, etten teitä ajattele, ei iltaa etten teistä kiittäisi.

Olette minun suurimmat saavutukseni, ainutlaatuiset, minulle aina ihmeelliset.

Aika on vienyt meitä eteenpäin, ei pieni käsi enää etsi kättä suurempaa

elämän pienet ihmeet, eivät kaipaa selittäjää.

On nuket ja autot pakattu laatikoihin, leikit ja laulut jätetty muistoihin.

Hiusten takkuiset suortuvatkin te itse kampaatte, kavereiden kanssa salaisuudet kerrotte.

Minä kaihoten katson, kun maailma teitä eteenpäin vie ja toivon, että osasin neuvoa sen oikean tien.'

                                                                  (Miide)

 

Äiti-ihmisenä oleminen on välillä harvinaisen yksinäistä puuhaa. Jokainen päivä on uusi, juuri oman lapsen ikäisen kanssa ja armollisuus vanhemmuuden suhteen taisi lentää ikkunasta ulos jo aikaa sitten. 

Tietenkin ympärillä on mahdollisesti lasten isä, muuta perhettä, sukua, ystäviä, opettajia, kavereita, naapureita, tarhatätejä, lääkäreitä ja hoitajia, lehtimyyjiä, kissoja, koiria ja kaikenkokeneita hyvänpäivän tuttuja! Hyvä niin. Äiti-ihminen ei siis ole täysin eristetty maailmasta. Pahimman äiti-kriisin keskellä varmin yhteydenottaja on vähintään lehtimyyjä tai sitten hyvänpäivän tuttu, jonka serkun vaimon siskon anoppi on juuri päässyt lonkkaleikkauksesta, joka tehtiin hammashoidon yhteydessä... Vierellä jälkikasvu vaatii huomiota uhkaamalla sosialihuollolla, muutolla kommuuniin tai ottamalla kymmenen eri lävistystä naamaansa. Kukaan ei rakasta, ei huomioi saatikka täytä edes jääkaappia oikeilla ruuilla. Ja se halvatun älypuhelinkin on ajalta ennen seinäpuhelinta...

Nyt joku huokaa ja ajattelee ettei onneksi ole joutunut moiseen ryöpytykseen ja toivotte minulle voimia moiseen. Ehei, ei kannata - olen säästynyt toistaiseksi moiselta, mutta joillekin osa tuosta on arkipäivää. Heille toivon voimia, malttia ja itsekkyyttä!

Mehän emme voi elää elämäämme lapsille enää synnytyksen jälkeen. Kun napanuora on katkaistu fyysisesti, olemme hetkessä kaksi eri ihmistä vaikka henkinen side onkin edelleen vahvana. Me elämme osan elämäämme lasten tähden, kasvattaaksemme, rakastaaksemme, opettaaksemme ja tehdäksemme heistä hyviä ihmisiä. Meidän vanhempien ei pidä kulkea edessä, vaan turvallisesti siinä vieressä, tukena ja turvana. Sitten tulee päivä, jolloin meidän askel on lyhyempi kuin jälkikasvun ja heidän on aika jatkaa omaa polkuaan. Me katsomme perään ja toivomme parasta sekä kauneinta elämää.

Olen miettinyt viime viikkoina kasvatuksen pitkäjänteisyyttä ja omaa äitinä olemiseni onnistumista siinä juoksussa. En ole kärkisijoilla, vaikka kasvatuksen ammattilainen koulutukseltani olenkin. Työelämässä eläminen, alle kouluikäisen maailmassa, on suht helppoa. Haasteita toki on joka lähtöön, mutta moni asia selviää rauhallisella puheella, sopivalla huumorilla ja äidillisellä asenteella. Pienten lasten maailma on ajanjuoksultaan paljon hitaampaa. Viisi minuuttia sitten saatu hiekkalapion isku polveen on hetkessä unohdettu, kyyneleet kuivuneet ja yhteinen hiekkakakku kauppa alkaa valmistautua avajaisiinsa. (Eri asia on, kun iskee ikävä äitiä tai isää... Ei auta selvittää, että hakemaan tullaan kyllä sitten iltapäivällä. Sama asia lapselle, kun meille aikuisille selitettäisiin juhannuksena, että ihan kohta on joulu.)

Nyt on palattava alkuperäiseen ajatukseen tai se karkaa...

Äitinä oleminen kahden oman nuoren kanssa on haastavampaa kuin työ kahdenkymmenen vieraan lapsen kanssa. Minun lapseni, omaa verta ja lihaa. Heissä näkyy minun arvomaailmaani, tapojani, historiaa ja tapaamme elää perheenä. Olen suht rento äiti, liian laiska ottamaan liikaa pulttia, vaatimaan kuria ja järjestystä (viimeistä varsinkaan, kun seuraan pölyn vapautunutta siirtymistä nurkasta toiseen). Elämme kotona tasa-arvoisesti, kunnioitamme toisiamme ja otamme huomioon. Ääni ei korotu pääsääntöisesti kuin stereoissa. Tunteet ja niiden kirjo on toki sallittuja ja tervetulleita. Olen opettanut lapsille riita tilanteissa, ettei kannata puhua, jos ei osaa puhua asiallisesti tai rakentavasti. Sitten kun se sujuu voi palata asiaan. Allekirjoitan myös itse tuon tavan. Eihän se aina onnistu, mutta ehkä jotenkin, sillä meillä ei oikeasti huudeta juuri ollenkaan. Ovet sulkeutuu välillä napakasti ja tiukkoja keskusteluja voidaan kyllä käydä. Meillä käytetään paljon huumoria ja olemme toisillemme läheisiä.

Silti tässä kaikessa arjen ja juhlan pyörityksessä äitinä oleminen on välillä harvinaisen yksinäistä puuhaa. Minä olen perheeni ainoa aikuinen, vastuullinen sekä kahden nuoren ihmisen luottamuksen arvoinen. Minun on jaksettava ja oltava viisas kaikissa tilanteissa, olen heidän ainoa äiti. Heidän elämäänsä kuuluu toki paljon muitakin ihmisiä, isää myöten mutta päävastuu on minun. Sisälläni heidät kasvatin, elämään opetin. Illan hiljaisina hetkinä vuodatan kyyneleet, jos huolet kalvaa, mutta onnekseni saan iloita jokaisesta päivästäni heidän äitinään. Joskus, kun vastaukset ovat hukassa, keinot vähissä ja sanat eivät löydä vastaanottajaa tunnen tuon suunnattoman yksinäisyyden tunteen sisälläni. Se tunne on ehkä enemmän rakkaus voittoista ihmetystä. Miten osaan ohjata heitä eteenpäin, olla viisas sanoissani? Se on jokaisen tuollaisen hetken arvonnan tuloksen odotus, noppa pyörii ja voin vain toivoa oikeaa osumaa.

Äitiyden yksinäisyys on hetkellistä, onnekseni tunnen enemmän toisten läheisyyttä sisimmässäni.  Vierelläni on rakastava mies, ympärilläni rakastavaa perhettä ja ystäviä. Lasteni äitinä olen uniikki (en tosin räppäävää idoli ainesta) heidän arpa onnensa tässä elämässä. Yksinäisyyden tunne voisi olla myös tunne vahvuudesta, olen vahva ja osaan olla myös yksin vastuussa.

Kukaan meistä ei kuitenkaan ole ihan yksin, vaikka siltä tuntuisikin. Maailma on ihmisiä täynnä ja tarvitaan vain hiukan rohkeutta sekä seikkailun halua jotta löytää uusia ja vanhojakin tuttavuuksia elämäänsä. Netinkin kautta löytää yhteyden hetkessä vaikka toiselle puolen palloa! Oikeastaan, ehkä en koekkaan äitiyden yksinäisyyttä vaan äitiyden vahvuutta!