Ja taas ihmetellään missä mennään tässä maailmassa!

Sain viikolla lukea lappusen, joka oli täynnä kysymyksiä päiväkodin sukupuolineutraalista arvomaailmasta... Joku henkilö tai henkilöt oli laatinut pitkätkin pohdiskelut asian tiimoilta. Luimme työkavereiden kanssa sitä osittain totisina ja osittain hymyssä suin. Jotkut kysymykset menivät välillä todella yli järjenkäytön. 

Yksi monista puheen aiheista tässä yhteiskunnassa on, kuka haluaa olla mitä sukupuolta ja miten ketäkin on kohdeltava. Asiaa on minun mielestäni hyvä käsitellä sekä miettiä, mutta missä menee raja?

Minua ihmetyttää, miksi en saisi kutsua tiettyä henkilöjoukkoa pojiksi ja tytöiksi tai miehiksi ja naisiksi  - sillä he ovat juuri heitä fyysisesti. Henkisesti he saattavat tuntea olotilaansa muuksi, mutta joukosta suurinosa on luultavammin juuri sitä sukupuolta joksi he ovat syntyneet. Ja mahdollisesti myös ulkonäkö ja vaatetus viestittää heidän sukupuoli identiteetistä.

Sanotaan, ettei lasta tai aikuistakaan voi pakottaa tiettyyn sukupuolirooliin. Ei niin. Meidän jokaisen minuus sekä maailmankuva alkaa muodostua pikkuhiljaa ja kasvaa iän myötä. Ihminen opettelee olemaan oma itsensä, omien tunteidensa tulkki. Onko sisimmässä enemmän naisellisuutta vai miehisyyttä vai tasaisesti kumpaakin ratkeaa elettävän elämän myötä. Hän varmasti tulee huomaamaan oman sisäisen kutsumuksensa. Ja jos nyt haluaa alkaa pilkkua viilaamaan, niin emmehän me nyt oikeastaan edes tiedetä halutaanko sitä olla alunalkaen esim. suomen kielinen, espanjan kielinen vai ehkäpä swahili olisi se mieluisin lapsuuden ensi kielistä... Ja silti sitä vanhemmat höpisee sitä omaa äidinkieltään kysymättä pienokaisen mielipidettä! 

Jokaisella ihmisellä on omat henkilökohtaiset oikeutensa. Hyvä! Jokaisen tulisi niitä kunnioittaa. Niin tulisi! Jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseensä. Niin on! MUTTA, miksi kaikesta tehdään niin vaikeaa? Mitäpä jos me vain eläisimme rauhassa tätä elämää, kunnioitamme läheisiä ja ympärillä olevia ihmisiä, emme arvostele toisia ulkonäön tai luonteen tähden? Olisiko se nyt niin vaikeaa? Koulussa ja työelämässä, arjessa ja juhlassa opeteltaisiin ihan oikeasti toisten hyväksymistä sellaisena kuin hän on.

Tietenkin ikävät, negatiiviset asiat tuovat oman leimansa tähän positiiviseen ajatus toiveeseen. Joillakin ihmisillä vain on ilkeys sisäänrakennettuna mekanismina ja minkäs sille teet? Vaan, voiko ilkeä muuttaa luonteensa paremmaksi? Jos joku itsensä ilkeäksi tuntevana ihmisenä haluaa kokeilla luonteen muuttamista mukavammaksi, niin kannustan ja otan mielelläni palautetta vastaan prosessin etenemisessä! Oma luokkansa ovat sitten syntymästään negatiiviseen ja fanaattiseen aivopesuun joutuneet... Heille voi vain toivoa auringon ja hyvyyden säteitä sisimpään sekä mahdollisuutta muutokseen.

Tyttö, poika vai muu? Onko väliä? Äitiemme sisällä me kasvoimme tähän maailmaan syntyviksi ja elämä muokkaa meistä juuri heitä mitä me olemme. Saamme olla sitä sukupuolta kun sisimmässä oikealta tuntuu, mutta meidän on myös kunnioitettava ettei kaikki ole yhtä ja samaa. Liiallinen vauhkoaminen johtaa närästykseen ja tekee normaalistakin asiasta kummajaisen.

Lähdetään siitä, että ollaan hyviä itsellemme sekä toisille ja kunnioitetaan sitä hyvää mitä on ja on aina ollut.