Joitakin vuosia sitten kyntäessäni toinen jalka ojassa ja mieli maassa, päätin että kun siitä olotilasta selviän, pidän huolta, etten enää uudelleen päädy moiseen. Ei muuten mennyt niin kuin ajattelin. Ehei, tässä sitä on reilu kuukausi taas ihmetelty, että mikä meni vikaan ja miksi.

Kuten edellisessä blogissa kerroin on mennyt vuosi ollut yksityisen elämän puolella muutosten vuosi. Aikaisempi normaali elämä muuttui ihan uudeksi normaaliksi elämäksi ja muutos oli minulle suhteellisen suuri. Me ihmiset olemme tuntevia sekä inhimillisiä ja kaikki mitä koemme jättää jälkensä meihin. Jälki voi olla hetkessä pois pyyhkäisty, se voi jäädä pidemmäksi aikaa tai sitten se voi porautua syvälle sisimpään ja jäädä sinne. Jäljet ovat hyviä sekä harmillisia, hetkellisiä tai pysyviä, opettavaisia tai haasteellisia. Minulla osa haasteellisista jäljistä jäi syvälle sisimpään menneiden vuosien aikana, pakkautui salakavalasti piiloon ja kerrytti taakkaa. Niin, puolen litran kannuun et voi kaataa kuutta desiä maitoa.

On siis ollut aika pysähtyä ja todeta, että uupunut mieli sekä keho ei kanna eteenpäin.

Työelämäkin nousi korkeaksi muuriksi. Olen päiväkodissa töissä ja sen alan haasteet ovat olleet pinnalla pidemmän aikaa. Paineet ylemmiltä tahoilta ovat kovat, toimistoissaan istuvat päättäjät luovat hienoja kuvia mahtavasta varhaiskasvatuksesta ja sen tavoitteista. Kieltämättä heidän visionsa ovat vallan mainiot.

Todellisuudessa päiväkodeissa on monia arjen normaali tilanteita, joissa visiot voi heittää sivuun ja keskitytään yhteen asiaan kerrallaan, kaukana hienoista tavoitteista. Nyt kirjoitan yleisellä tasolla, en oman tai naapuri päiväkodin näkökulmasta. Yritetään henkilökunnan sisällä selvitä koronan tuomista haasteista, esimerkiksi karanteenit ja koronatestien tulosten odottelut sekä muut nuha yms. taudit pitävät henkilökuntaa kotona. Moni meistäkin on perheellinen ja omien lasten sairastelutkin on otettava huomioon. Ja mikä oleellisinta, me kaikki olemme ihmisiä, joilla on myös oma elämä työn ulkopuolella. Lelut siivotaan kaappeihin päivän päätyttyä odottamaan seuraavaa päivää, mutta henkilökunta lähtee kotiin ja kohtaa siellä oman arkensa.

Päiväkodeissa on paljon erilaisia tukitoimia tarvitsevia lapsia sekä perheitä, on niitä hiljaisia lapsia, jotka kaipaavat oman huomionsa, huonosti nukutun yön jälkeisiä kiukkuja, harmituksia kavereiden kanssa, vessa vahinkoja, kuhmuja tai mustelmia, leikin opettelua, pelien pelaamista ja kirjojen lukua. On myös paljon hetkiä, jolloin olisi tärkeää keskittyä lasten huomioihin, haluun kysyä ja oppia, ihmetellä ja jakaa onnen sekä ilon tunteita. Tähän kaikkeen tunteiden, tapahtumien ja mahdollisuuksien kirjoon olisi oltava aikaa.

Ja miettikääpä kuinka organisoidaan vaikkapa 20 3-4 vuotiasta lasta pukeutumaan ulos kuravaatteissa? Päiväkodin normaali arkea, pätevä henkilökunta osaa tehdä tuon kaiken ja tekeekin normaalina työnä. Ei ongelmaa, mutta jos joku on pois ja sijaisia ei saada niin silloin se on ongelma. Ongelmana näen myös sen, että henkilökunta mitoitetaan kokopäivälle yksi aikuinen seitsemää 3-6 vuotiasta lasta tai yksi aikuinen neljää 0-2 vuotiasta kohden. Aamuvuorolaisten lähdettyä jää iltapäivälle silti lapsia suhteellisen paljon, lapset eivät vähene työvuorojemme mukaan. Toki lapsia lähtee pitkin iltapäivää ja eihän kaikki ole aina edes paikalla.

Nyt utopistinen visioni. Entäpä jos päiväkodeissa olisikin varaa palkata enemmän henkilökuntaa? Olisi ylempien tahojen määrittelemät kaksi varhaiskasvatuksen opettajaa ja yhden lastenhoitajan lisäksi olisi joko toinenkin hoitaja tai ryhmäavustaja! Esimerkki tilanne todellisesta elämästä: kaksi ihmistä on pukemassa lapsia iltapäivällä ulos, osa lapsista pukee itsenäisesti ja ovat suht nopeasti eteisessä odottamassa ulos lähtöä, muutamat lapset tarvitsevat apua pukemisessa, yksi lapsi on omatoimisesti käynyt vessassa ja vahingossa kastellut myös housunsa, kaksi lasta päättää pistää ranttaliksi ja juoksevat ympäri eteistä, yksi makaa X asennossa lattialla ja ilmoittaa ettei ole lähdössä mihinkään. Kahdeksan lasta paistuu ulkovaatteissa eteisessä, kuusi lasta tarvitsee aikuisen huomiota suht välittömästi. Ratkaisuja tuohon tilanteeseen on useampia, mutta kahdelle ihmiselle siinä on tekemistä kummasti. Toki yhteistyö muiden ryhmien kanssa on toimivaa, mutta aina ei voi kuormittaa muita, sillä heillä on todennäköisesti suht sama tilanne meneillään. Se, että henkilökunnalla on voimavaroja tehdä hyvää sekä laadukasta kasvatustyötä myös iltapäivän puolella on työnantajalle suuri haaste ja varmaan huomiotta jäänyt asia.

Varhaiskasvatus tarvitsee uutta näkökulmaa ja henkilöstön arvostusta yhteiskunnan tasolta.

Kaiken kuohunnan keskellä on nostettu esiin myös palkka. Työn vaativuuteen ja vastuuseen nähden ale myynnillä mennään.

Matka kohti vahvempaa arjen jaksamista jatkuu. Ajatukset ovat selkeytyneet ja asiat ovat saamassa oikeat mittasuhteet sekä lokerot mielen arkistossa. Olisinko nyt viisaampi jatkoa ajatellen? Olisiko aika opetella sanomaan myös ei tai edes ei nyt? Kokeilen taas kerran.

Maaret Kallio kirjoitti kirjassaan Voimana toivo, 'Yksi ihmiselämän vaikeimmista ja tärkeimmistä tehtävistä on oman rajallisuuden ymmärtäminen ja sille suostuminen.' (s.49)

Siinä on ainakin minulle opeteltavaa.

Joulukuusta kesään ja tähän hetkeen... Mitä tapahtui ja minne aika meni?

Elämässäni on tapahtunut monia asioita tämän puolen vuoden aikana ja taidan avautua nyt niistä.

Lokakuussahan virittelin asuntoni myynti ilmoitusta nettiin ja siitäpä alkoi omia hermoja raastaneet viisi kuukautta. Myin siis asuntoani ihan itse, sillä koin ettei minulla ollut varaa maksaa asunnonvälittäjälle heidän pyytämiään summia. Latasin netistä myynnin opas lehtisiä, osasin ihan itse ottaa kivoja kuvia asunnosta ilman turhia somisteita, printtasin esittelylehtiset, tilasin isännöitsijäntodistukset ja klikkasin ilmoituksen etuoveen. Ja onneksi rohkenin moiseen, sillä muutamien outojen ja mukavienkin katsojaehdokkaiden lomasta löytyi ostaja ja teimme kaupat sulassa sovussa ekalla näytöllä maaliskuussa. Hurraa! Siitä alkoikin sitten hurja ja jälleen hermoja raastava pakkaaminen. Mitä otan mukaan, mikä joutaa jo roskikseen, mikä kierrätykseen, mikä kirpparille ja lopulta millaisen kodin minä itse haluan?

Muutin siis ensimmäistä kertaa äitinä yksin omaan kotiin. Ei ollut tarvetta miettiä muuta kun mitä itse haluan? Se olikin todella vaikea kysymys. Mitä minä haluan? Huomasin haluavani lapset ja lelut takaisin, lastenhuoneet sekä suloisen kaaoksen... Lapset tuskin olisivat moiseen suostuneet, joten takaisin todellisuuteen.

Tässä välissä on hyvä kertoa myös elämääni eniten ravisuttanut asia. Rakas koirani Kapu jouduttiin nukuttamaan pääsiäisenä pitkällisen sairauden takia. Se oli elämäni kamalin päivä. Tuo ihana Kapu, mielenrauhan tyyssija, hymyilyn mestari, kuuntelijoiden kuningas ja uskollisin ystäväni. Päätös yhteisen taipaleemme päättymisestä oli musertava, sairaus kalvoi koiraa sisältä, mutta viimeiseen hetkeen asti sisimmässäni huusin vielä yhtä mahdollisuutta. Järki totesi ettei enää kannata, rauhoitu ja anna ytävälle hänen tarvitsema vapaus. Keveät tassu juosta ja kivuton keho mitä ravistella taivaan tuulissa. Rakas Kapu, haluan uskoa, että se kulkee yhä rinnallani.

Kapu oli viimeinen liitos unelmaan joka hiljalleen katosi, ensin lähti mies, sitten tytär, sitten poika ja nyt koira. Sinänsä kolme viimeistä on luonnollista lähtöä, mutta päästää irti ja jäädä yksin... Se on ollut opettelun alla. Yksin olemisella tarkoitan nyt elämistä omassa kodissa ilman muita vakituisia asukkaita. Enhän minä muuten ole yksin, on tuo ihana miesystävä, rakkaat lapset, suku, kaverit ja jäljelle jäi sentään Nipa koira, tuo hassu italianpystykorva, jonka emännän palvominen on sille elämäntehtävä. 

Nyt olen asunut uudessa mukavassa kodissani pari kuukautta ja alan hiljalleen viihtyä. Enää ei ole omaa takapihaa vaan onkin oma parveke, keittiö on uusi ja jos jotain on vialla voin soittaa huoltomiehelle! Työmatka lyheni 12 kilometriä ja fillarilla pääsee sujuvasti töihin, kun matkaa on nelisen kilometriä. Hiiohoi!

Ehkäpä nyt kesäloman aikana löydän itselleni mielenrauhaa kaikesta menneestä, osaan rauhoittua ja nähdä mitä kaikkea onkaan ympärilläni juuri nyt. Aurinko paahtaa parvekkeelle ja orvokit kylpee väriloistossaan, tuoli odottaa sopivasti varjossa kirjan lukijaa ja kylmä juoma on valmiina jääkaapissa. Jospa ensi viikolla ajelen mökille ja nautin hetken aikaa vanhempien seurasta sekä järvimaisemista.

Mukavaa kesää kaikille ja kuumuudesta huolimatta nautitaan kaikesta hyvästä mitä ympärillämme on.

Jännitystä sen kummempaa lisäämättä vastaan heti, että on. Erilainen joulu on silti oikea joulu, sanoivat median edustajat mitä tahansa. Jokainen joulu on jokatapauksessa erilainen vuodesta toiseen.

Minä olen jouluihminen. Olen saanut viettää lapsuuteni joulut lumen ja metsän keskellä, perheen, isovanhempien, vierailevien sukulaiseen ja perinteisten jouluruokien äärellä. Joulupukin odotuksen hurmiossa lapsuuden joulut ovat muistoja täynnä. Vuodet vierivät ja lapsista muututtiin nuoriksi ja siitä aikuisiksi. Joulu muuttui jo silloin, perinteet muuttivat muotoaan ja ihmiset ympärillä osittain vaihtuivat. Minun kohdallani vaihtui välillä maanosakin.

Vallitsevan epidemian aikana on monessa perheessä mietitty miten joulua nyt vietetään. Mediassa pelotellaan, varoitetaan, syyllistetään ja maalataan uhkakuvia. No, uhka on olemassa meillä jokaisella, se on totta. Vanha sananlasku sanoo; sitä tikulla silmään joka vanhoja muistelee... Nyt pitää ajatella; sitä tikulla nenään, joka tautia voi levittää...  Minua harmittää se, että kielteisen ja pelottelevan uutisoinnin sijaan ei huomioida tarpeeksi positiivisia tapoja viettää joulua. Muutenkin muutamista iltapäivä lehdistä on tullut terveydellisten seikkojen uhkakuvien hautomo. Heidän lehtiään jos päivittäin selaa niin tulee luulotautiseksi. No, itse olen päättänyt suojella ajatuksiani ja oloani olemalla lukematta ko lehtiä. Paljon terveempi olo heti.

Rehellisesti käsi pystyyn, kuinka moni huokaisee helpotuksesta, ettei tarvitse lähteä mihinkään, ei tarvitse kestitä ketään, saa itse päättää milloin syödään ja saunotaan? Ja silti viettää oikeaa joulua. Joulu kun on jokatapauksessa - kalenterissakin lukee niin ja töistä on monet saaneet ihan palkallista vapaatakin sen takia. (Median eräille sanasepoille tiedoksi; joulua ei ole ollut edes mahdollista peruuttaa.) Joulurauha julistetaan, Lumiukko ja muut piirretyt jouluohjelmat tulee telkkarista ja jouluisia sävelmiä löytyy kaikkialta. Kynttilöitä voi polttaa, kietoutua lämpimään ja lukea tai kuunnella vaikka kirjaa. 

Joulu on ihan pian, se ei sinänsä vaadi mitään. Joulun voisi ajatella juhlana, joka tuo hetken pysähdyksen vuoden loppuun. Tai sitten sen alkuperäisen syyn mukaan; Jeesus-vauvan syntymäjuhlana. Tai juhlana jolloin tonttuillaan ja odotellaan joulupukkia. Meillä on lupa viettää sitä itselle hyvällä tavalla, mutta vaikka ympärillä olevat tuovat siihen oman paineensa, me silti voimme vaikuttaa siihen. Laulussa lauletaan; sydämeeni joulun teen... Kun noita kolmea sanaa ajattelee, siinä on koko totuus. Joulun tunne on lopulta meissä itsessämme.

Kaikki eivät halua sitä viettää tai senkummemmin sitä juhlistaa, ei tarvitse. Nuo jouluun kuuluvat päivät voi viettää ihan normaalin arjen mukaisesti. Voi toki kokeilla ja ehkä löytää siitä jotain hyvää, mutta tunnottomuuskin tuota juhlaa kohtaan on sallittua. En minäkään kokenut suurta juhlan huumaa Kiinassa esim. Kuukakku juhlinnassa, mutta iloitsin juhlijoiden puolesta. Heillä oli aihetta juhlaansa. 

Nyt toivon omasta puolestani kaikille hyvää ja rauhallista joulun aikaa.

Amerikassa toivotataan yleisesti Happy Hollidays, Hyviä Lomapäiviä!

Nautitaan hetkestä ja omasta olemassaolosta - se olkoon lahja itsellemme.

Kaikkea hyvää ja terveyttä myös alkavalle vuodelle 2021!

Hui! Onpa viime kerrasta vierähtänyt jo aikaa, mutta joskus hiljaisuus on tarpeen.

Tämä syksy on ollut minulle, kaiken koronan myötä opitun lisäksi, hyvin erilainen. Kesän lopulla kotona vielä asunut poikani totesi etsivänsä itselleen asuntoa ja pian huomasin pakkailevani lautasia sekä pyyhkeitä laatikoihin. Mietin kuumeisesti mitä tapahtui? Minne ne vuodet katosivat? Oliko se oikesti nyt tässä? Ja osasinko kasvattaa vai menikö pieleen? Pärjääkö hän? Miksi aika kului niin nopeasti, kun olisin halunnut tehdä yhdessä vielä niin paljon?

Syyskuu alkoikin uuteen tottumisessa. Koti oli hiljaisempi, ei tietokoneen hurinaa ja pelituolin narsketta tai itse pelaajan outoja ääniä, ei askeleita. Normaalisti suljettu ovi oli auki muuttuneeseen huoneeseen. Kukaan ei tullut aloittaen lausettaan sanoilla äiti tai oletko kuullu... Oli vain hiljaisuus.

Toki koirat ovat tallella, miesystävä ja kaikki muu normaali elämään kuuluva liikehdintä sekä äänet - kyllä, pyykki- ja tiskikone toimivat edelleen. Ja ne lapsetkin ovat tallella, onnellisina omissa kodeissaan. Mutta lasten tuomat äänet ja läsnäolo minun lähelläni, ne kauan sitten alkaneet ja vuosien saatossa muuttuneet, olivat lopullisesti pois. Joillekin se voi olla helpotus tai normaali jatkumo, mutta minulle se oli kova paikka. Osuuteni oli jotenkin hoidettu maaliin, suurella rakkaudella ja kaipauksella. Äitiys on minulle suurin asia maailmassa.

Nyt kaksi kuukautta myöhemmin, olen laittamassa tätä kotia myyntiin. Nämä seinät pitivät meidät perheenä turvassa, saimme kasvaa ja elää, matkata kohti yhtä päätepysäkkiä. Tämä koti teki tehtävänsä ja nyt sen voisi ostaa joku toinen. MInä haluan itselleni jotain uutta, jotain vanhaa (lue:minä ja huonekalut), jotain lainattua (lue:vuokrattua) ja jotain sinistä (voisiko talo olla sininen, tai edes yksi seinä?). Lasten kanssa juttelimme, että kun on muutettu jo niin monesti, tämä koti on vain yksi pitkällä listalla vaikka pitkäikäisin olikin. Voin siis lähteä hyvillä mielin. 

Asunnon myyminen on mielenkiintoista ja jännittävää puuhaa. Minullakin on muutamia kokemuksia taustalla. Viimeisin oli yhtä he*****iä avioeron myötä, joten jälleen uuden elämäntilanteen edessä olen suht jännittynyt miten tällä kertaa sujuu. No, onhan rivarikolmion myynti kivalla asuinalueella ehkä vähän lupaavammalla pohjalla kuin ison omakotitalon myynti keskellä ei mitään.

Nyt siis peukut pystyyn ja katse kohti uusia maisemia. 

Pidetään huoli itsestämme, toisistamme ja voimia syksyisiin päiviin. Toivottavasti lumi sataisi pian maahan, toisi valoa ja piristystä. 

Olen tässä viime viikkoina pohtinut meidän ihmisten tapaa toimia erityistilanteissa. Eikä kaikki liity edes vallitsevaan 'uusioelämään' mitä elämme nyt. Kirjoitukseni perustuu niiden ihmisten kohtaamisiin, joiden näkemys tilanteesta on verrattavissa miltei sotatilaan. Heihin, jotka keskittyvät vahtimaan muita.

Kovin on paheksuttu, syytelty, parjattu, vihattu ja uhkailtukin kokoontumisia, missä ihmismäärä on kasvanut. Tarkasti vahditaan mitä naapurustossa tapahtuu, miten käyttäydytään kaduilla sekä puistoissa ja kauppojen kassajonossa. Ihmisten käytöstä peilataan hallituksen määräyksiin ja ihmisen arvoa mitataan sillä. Ymmärrettävää sinänsä, joukossa tauditkin viihtyy ja jakaa osuuttaan. Tätä ongelmaa ei tosin ole pohdittu aikaisemmin kausi influenssan tai noroviruksen etsiessä uutta kotia... Nyt on kuitenkin kyse joukkoepidemiasta ja joillekin vaaraksi koituvasta taudista, en aliarvioi yhtään!

Ja nyt itse mietiskelyyni. Miksi me ihmiset emme käytä tämän hetken yhteiskunnassa omaa itsesuojeluvaistoa? On tärkeää, että esim. hallitus asettaa yleiset rajat taudin taltuttamiseen ja kaikkien turvallisuuden, sekä yhteiskunnan pyörimiseen liittyvät säädökset. Heidän tehtävä on mahdoton, jos me emme huolehdi osuudestamme.

Vahtimisen, ruikuttamisen ja kauhistelun sijaan oma maalaisjärki käyttöön - löytyy myös kaupunkiin syntyneillä, vaikka mainitaankin sana maalais...

Epidemian helpottaessa on joissakin asioissa tullut väljemmät säädökset. Hyvä niin. Nyt huolehditaan niistä ja oma-aloitteisetikin vältellään liikoja kokoontumisia sekä niskaan hengittelyjä. Onhan jo yleinen kohteliaisuus ollut kautta aikain, ettei yskitä tai pärskitä toisen edessä. Jos ihmisten läheisyys ahdistaa tai tuntuu turvattomalta, kannattaa vaihtaa paikkaa tai kellonaikaa. Yhteisen hyvän nimissä meitä on monia, jotka emme voi esim. työn vuoksi vältellä monien ihmisten kohtaamisia  isoissakin ryhmissä. Teemme osuutemme mahdollisimman turvallisesti ja toisia ajatellen. Niin voisi toimia moni muukin ja tietysti toimiikin.

Näkymätön uhka, tuo pirulainen. Se on opettanut meitä näkemaan asioita uudelta kantilta. Lähentänyt, mutta myös erottanut. Nostanut ongelmat esiin, mutta myös näyttänyt syyt olla onnellinen. 

Aurinkoisia päiviä on luvassa, päästetään aurinko sekä lämpö myös sisimpäämme!

Ja voimia heille kaikille, jotka elävät vaikeita aikoja tämän kaiken aiheuttamana - pidetään toivoa ja uskoa parempaan yllä!

Viimeiset menneet viikot ovat saaneet meissä kaikissa varmasti uusia piirteitä aikaiseksi. Kun maailma periaatteessa pysähtyy ympäriltä ja meitä kehoitetaan rauhoittumaan, niin miten se vaikuttaa oman itsensä tuntemiseen? Löytyykö sisäisiä salaisuuksia, jotka muistuttavat taidoista jotka oli unohtanut? Herääkö uinunut multasormi kuorestaan ja mullan sekä siementen kaihoisa kutsu saa ihmisen lumoihinsa? Entäpä lapsuuden haave olla idearikas puuseppä tai kutojamestari... Tai vihdoinkin on aika ostaa uudet lenkkarit, juosta sinne missä pippuri kasvaa ja sitten pikaisesti takaisin kotiin. MItä uutta ja mukavaa voi löytää tästä hetkestä?

Kotiin keskittyminen, oman itsensä uudelleen ohjelmointi ei ole välttämättä helppoa. Vanhemmuus, parisuhde sekä omien läheisten huolenpito on haastavaakin. Oma rooli muuttuu opettajan, etätyöntekijän, vanhemman, lapsen, sisaruksen, alaisen, pomon ja meditaatiogurun yhdistäväksi hahmoksi. Miten hallita kaikki roolit? Ei mitenkään, eikä edes tarvitse. 

Aika, jota elämme nyt, on jotain sellaista johon ei ole pystynyt juurikaan varautumaan. Meidän on kaikkien opeteltava uusia tapoja elää arkea ja löytää uusia positiivisia ajatuksia tulevaisuuteen. Huoli läheisten terveydestä ja selviämisestä sairauden iskiessä on valtava ja nämä ihmiset tarvitsevat uskoa, toivoa sekä rakkautta. Kukaan ei vielä tiedä, mitkä ratkaisut ovat oikeita, mikä päätös on lopulta viisas ja mitä uutta tästä seuraa. 

Monien elämää tulee ravistelemaan myös työttömyys, lomautukset ja konkurssit. Olisi hienoa osata sanoa jotain todella lohduttavaa heille, mutta mikä olisi sellainen sana tai lause? Mikä voisi edes hetkeksi puhaltaa huolet ja murheet pois?Itselläni on edessä lomautus. Vahvistan sanan neljää ensimmäistä kirjainta ja hengitän syvään, minä selviän kyllä, elämme tarkemmin ja säästäväisemmin. Samaa toivon myös sinulle, jos olet vaikeassa tilanteessa, että selviät - et anna periksi.

Virvon varvon onnea meille ja onnea teille, rakkautta ja voimaa, lepoa ja rauhaa.

Ainakin meidän työikäisten ja sitä nuorempien sukupolvi on uuden kokemuksen edessä. Hamstrataan ruokaa, vessapaperia ja vaanitaan lähimmäisen niiskutuksia. Vahdimme uutisia, kuuntelemme huhuja, voivottelemme päättäjien hitautta ja kauhistelemme muiden maiden varomattomuutta suomalaisten sairastumisten altistamiseen. 

Nyt on hyvä hieman kettuilla päätösten tekijöille. Mikä idea on suurissa konttoreissa, kouluissa ja kampuksissa tälläisen epidemian tapahtuessa. Mikä idea on tehdä massiivisia ostoskeskuksia joissa pöpöpintoja on kilometritolkulla? MIkä idea on autioittaa osa suomea, jotta ihmiset saavat asua ahtaasti ja pärskiä toisensa haudan partaalle? Köh köh? Ei pelkästään nyt, vaan joka hemmetin talvi influenssan sekä muiden pöpöjen riehuessa!

Tämänhetkinen tilannehan on vain yksi ajan hetki meidän historiaa, mutta herättää ainakin minussa arvostelevia kysymyksiä. Miksi on pitänyt tuhota kyläkoulut, pienet yksiköt ja pikkukaupat katujen varsilta? Vastaus on toki se ikuinen raha ja muu diipadaapa, mutta nyt on pakko ampua pari pöljän nuolta kohti päättäjiä.

Nyt olisi hyvä käydä lähikaupassa ostoksilla, lähikahvilassa hakemassa erikoiskahvi mukaan, tukea niitä pienyrittäjiä joiden elanto on kiinni meidän vapaa-ajan liikkeistämme. Vältellään suomalaiseen tapaan toisiamme, mutta pidetään kuitenkin huoli toisistamme. Käsien pesua ja kaikkea muuta hygieniaan liittyvää unohtamatta.

Tästä kaikesta on haettava myös hyviä puolia. On jo todettu, että ilmanlaatu on puhdistunut esim. kiinassa ja italiassa. Plussapisteet luonnolle! Onko tämä myös hyvää aikaa tutustua taas omaan perheeseen, viettää aikaa yhdessä ja luoda kodin sisälle yhteisiä harrastuksia? Lautapelit ja yhteiset leffaillat kunniaan! Voimmeko hidastaa hetkeksi, pysähtyä ja olla tässä hetkessä? Katsoa ympärillemme ja nähdä mitä hyvää siinä onkaan. 

Karanteenissa olevien ja taudin saaneiden kohdalla on pelko sekä epätietoisuus varmasti läsnä. Miten heitä voi auttaa ja tukea ystävänä, sukulaisena tai naapurina? Olemalla läsnä ja apuna. Puhelimet ja netti laulamaan. Mukava yllätys oven taakse, ovikellon soitto ja vilkutus kauempaa! 

Meidän valttimme on kuitenkin ulkoilu ja suomen kaunis luonto. Jos kunto ja terveys kestää niin nyt kipinkapin ulos. Lämpimästi päälle, kaulaliina suojaksi ja kohti uusia seikkailuja. Tilaa on ja raitista ilmaa. Mielenrauhaa ja iloa, lintujen laulua ja ehkäpä aurinkoakin. Elämä jatkuu!

Voimia ja viisautta, rakkautta ja myötätuntoa - sitä me tarvitsemme ja sitä hyödyntäkäämme!

Ja paketti visusti muistojen hyllyyn!

Viime kerrasta on kulunut jonkin aikaa. Tämä mennyt syksy haukkasi ison osan omasta arjen jaksamisesta ja aika vain vilahti tähän hetkeen. Olen ilolla seurannut, että kirjoituksiani kuitenkin luetaan. Kiitos jokaiselle siitä! On mielenkiintoista miettiä millaiset tekstit kiinnostavat, ehkä koskettavat tai sitten saavat pikaisesti vaihtamaan blogia. Tiedän, että jotkut lukijat tuntevat minut, mutta suurin osa ei. Mikä saa teidät tuntemattomat tulemaan takaisin tämän blogin pariin?

Blogin kirjoittaminen on lopulta aika kasvotonta meininkiä näin normaalilla tasolla. Minun kasvoni ei ole tutut, nimeni taitaa jossain vilahtaa, elämästäni tiedät jotain vaikka paljon jää kertomatta, sillä enhän nyt kirjoita mitään historiikkia elämästäni. 

Itse nautin kirjoittamisesta, ajatuksien jakamisesta ja sanoilla leikittelystä. Kielioppi on välillä haaste sekä hidaste ja uskon, että moni näkee punaista virheiden suhteen. En välitä, mutta ymmärrän! Sori!

Ja nyt alkuperäiseen ajatukseeni! Pian päättyvä vuosi on ollut kohdallani tapahtuma rikas, haastellinen, valaiseva, surullinen ja rakkauden täyteinen. Olen opetellut tuntemaan itseäni uudella tavalla ja alkanut vihdoin pohtimaan mitä vielä haluan elämältäni. Tietynlainen ikä kriisi painaa olkapäillä, sillä muutaman vuoden päässä häämöttävä vuosikymmenen vaihto on kohdallani jonkinlainen paalu. Haluan tehdä vielä muutamia asioita ennen sitä.

Vuoden aikana olen kuullut useamman tuttavan tai läheisiäni koskevan ihmisen siirtyneen ajasta ikuisuuteen. Se on koskettanut syvästi. Sairaudet ja vanhuus ovat jotenkin ymmärrettäviä, mutta äkilliset onnettomuudet tuntuvat niin vääriltä. Ne myös muistuttavat oman elämän herkkyydestä ja sen arvokkaista hetkistä. Luistellessa kuukausi sitten autollani sohjoisella moottorietiellä bussin edessä, ajatuksena on vain selvitä kunnialla omalla kaistalla. Kannustin autoani pysymään nokka menosuuntaan ja toivoin bussikuskin tajuavan olevani hieman pulassa. Kuski ei tajunnut, mutta auto pysyi suorassa ja suojelusenkelini taisi saada taas kerran muutaman harmaan hiuksen. En halua aiheuttaa turhaa huolta tai surua omalla toiminnallani kenellekään. Haluan nauttia rakkaiden ihmisten seurasta vielä kauan ja teen parhaani sen eteen. Virhe arviointeja voi aina tulla, mutta hetken pohdinta ennen tekoa voisi olla usein viisasta. Kiitos myös vanhemmilleni uusista talvirenkaista!

Yksi uusista asioista elämässäni on innostus opiskeluun, Toki on tullut opiskeltua tässä vuosien varrellakin, mutta nyt löysin jotain sellaista mitä haluan ihan itse ja voidakseni olla avuksi mahdollisesti myös muille. Joidenkin toiveista huolimatta se ei ole keittiö tai siivous ala.... Vuoden 2020 sana on kohdallani Mindfulness. Mitä sen opiskelu ja sisäistäminen tuleekaan kohdallani olemaan on vielä arvoitus, mutta sen haluan ottaa tosissani ja syvällä mielenkiinnolla vastaan.

Olen kiitollinen tästä vuodesta rakkaille ihmiseille lähelläni. En ole ollut 'vuoden naisystävä', 'vuoden työntekijä', 'vuoden ystävä' tai 'vuoden äiti' listoilla ykkösenä, mutta olen ollut niitä kovasti havittelemassa! Ja olen kisassa vahvasti mukana myös tulevana vuonna!

Kaunista ja hyvää uutta vuotta 2020!

Kuinka monen nuoruuttaan 80-luvulla eläneen päässä soi nyt tuo Suomen vastine maailman hätään? Tai We are the world?

Mitä tapahtui niiden ihmisten elämässä, joiden sisin paloi silloin tarvetta tehdä tästä maailmasta parempi paikka? Maailma on edellen ja ehkä vielä enemmän epätasapainossa. Johtajista sekä päättäjistä osa on suorastaan rikollisia, köyhyys, luonnon tuhot, nälänhätä, saasteet ja pikku jäälautoillaan elävät jääkarhut ovat meidän päivän normaalit uutiset.

Jos tuolloin olimme jo velkaa tälle maailmalle niin nyt, yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin, olemme  konkurssissa.

Ilmasto lämpenee, vuodenajat eivät vastaa alkuperäisiä merkityksiään, mielipiteitä on paljon mutta toimintaa vähän, kokouksissa istutaan päätöksiä tehdään ja sitten mennään kotiin ilman sen kummempaa. Suomalaisten olot hankaloituu kun eduskunnan mielestä maailma pelastetaan esim. autoilun ja elämisen hintojen korotuksilla ja kaupunki asumiseen keskittämisellä. Ja sillä ei ole merkitystä, että maahamme rahdataan tonni tolkulla turhaa muovi ja vaate krääsää valtamerten takaa.... Ehei, maailma pelastuu kun suomi kierrättää muovipussit sekä maitopurkit ja siirtyy polkupyöräilyn luvatuksi maaksi, heti Kiinan ja Hollannin jälkeen. Lentäminen jätetään väliin ja istutaan loma ajat junassa (jos haluaa mennä johonkin tai odottaa korvaavan junan saapumista rikkoutuneen tilalle) tai takapihalla jalat hiekkalaatikossa drinksuja nauttien (vastine hiekkarannalle etelänloman sijaan). Veroja nostetaan joka saralla, jotta velka saadaan kuitatuksi. Meidän rakas suomi, pikku taskuvaras oikeiden pahisten joukossa!

Minä kannatan kierrätystä, taloudellisuutta, järkeviä valintoja, krääsän kieltämistä, maaseudun asuttamista, kyläkouluja ja autoilun normalisoimista. Vastustan tuhlailua luonnonvaroilla, maaseudun aliarviointia ja autioittamista, suuria koulukampuksia, ylisuuria kauppakeskuksia ja typeriä päättäjiä tässä maailmassa. 

Minä haluaisin nauttia tästä ympärilläni olevasta maailmasta, kauneudesta, luonnosta, ihmisistä, eläimistä ja normaalista arjesta. Olen valmis kantamaan oman osuuteni maailman hyvinvoinnin eteen ja kannustan siihen muitakin. Jos jokainen tekee ympärillään viiden metrin säteellä asiat hyväksi, kohtelee tuota aluetta kunnioituksella ja hyvyydellä, niin olisiko asiat sitten paremmin? Lapsellista ajattelua miettii nyt joku... Ehkä, mutta ei sentään mahdotonta toteutua. No, jos miettii vaikka polvenläpsyttäjäTrumppia, niin hänelle se varmasti on sulaa hulluutta, mutta me normaalit ihmiset jotka vielä ymmärrämme todellisuutta. Meille se on mahdollista.

Maailman pelastaminen ja ilmastonmuutoksen pysäyttäminen on kuin saippuakuplat tuulessa. Paljon kaunista, mutta niin katoavaista. 

Pidetään huolta kaikesta mikä on mahdollista, mutta nautitaan myös siitä kauneudesta mitä meillä on ympärillämme.

'Olipa kerran tyttö joka halusi olla kiltti ja hyvä kaikille. Hän halusi sovitella riitoja ympärillään, auttaa apua tarvitsevia ja opettaa ystävällisyyttä sekä suvaitsevaisuutta kaikille. Hän välillä pohti ja mietti, miksi välinpitämättömyys, itsekkyys ja toisten henkinen tai fyysinen satuttaminen oli joidenkin mielestä sopivaa. Tyttö ei keksinyt vastausta. Hän yritti itse parhaansa ja näki hyvien töidensä jälkiä ympärillään, mutta samalla tuntui että työmaa ympärillä vain kasvoi. Tyttö pakkasi reppunsa, osti koiran ja muutti suht autiolle paratiisisaarelle asumaan. Loppu.'

Olen pohtinut viimeaikoina kiltteyden, itsekkyyden ja myötäelämisen merkitystä. Missä määrin noita kolmea asiaa hyödyntää itse ja missä määrin jakaa muille? Missä menee oman ja naapurin auttamisen rajat? (Ne, jotka tuntevat minut voivat tässä vaiheessa naurahtaa... Eihän se ole salaisuus, että aikoinaan löysin miehen naapurista ja vuosia myöhemmin hän löysi uuden rakkautensa silloisesta naapuristamme. Autoin siten naapuria oman onnensa löytämisessa. Kahdesti? Ironiaako? Ehkä.)

Missä siis menee kiltteyden ja itsekkyyden raja? En tiedä. Itselläni se on hieman häilyväinen käsite. Pitäisi kai luoda oma henkinen passintarkistus piste. Kun lupautuu tai ajautuu omien rajojen ulkopuolelle on välittömästi kaivettava henkinen passi esiin! Siitä sitten pikatarkistus viisumista - onko oikeutta oleskella tällä alueella ja miten kauan? Kauanko varsinainen passi on voimassa - voinko jäädä pidemmäksi aikaa? Ja se tärkein, onko passi tarpeeksi ehjä - pysyykö se kasassa? Rikkinäisen passin kanssa saa vain harmeja ja turhaa vaivaa, joten parempi jäädä oman rajan sisäpuolelle odottamaan parempaa tilaisuutta ja uutta ehjää passia. Kiltteyden ja itsekkyyden rajalla muuten passintarkastajat ovat lahjottuja ja välillä todella laiskoja, pitää olla tarkkana ettei joudu pulaan.

Minun rajalla on tällähetkellä menossa jonkin sortin konflikti. Passini kuva on hieman harmaa sekä rikkinäinen ja viisumia ei voi nyt myöntää askeltakaan rajan yli otettavaksi. Halua ja ajatusta on, mutta tilanne on hieman hankala. Täytynee malttaa, huolehtia omasta itsestä. Odottaa uutta selkeämpää kuvaa itsestäni ja viisumin uusimista. 

En tiedä milloin opin, että omasta itsestä huolehtiminen on samalla myös toisista huolehtimista? Minulla on lupa sanoa ei yhtälailla kun kyllä. MInulla on omat oikeutetut syyt saada levätä ja rauhoittua, elää omaa hetkeäni ja rentoutua. Minulla on myös paljon hyvää mieltä tuovia syitä auttaa toisia, olla tukena ja  olkapäänä. Minulla ei vain ole oikeutta rikkoa itseäni ja kohdella kaltoin. 

Kesän lämpö ei nyt kovin helli ainakaan täällä Oulun seudulla, mutta aurinko paistaa sentään. Jään haaveilemaan siitä paratiisisaaresta ja pidän sen haaveissa olevana pakopaikkana. Mikä on Sinun haaveissa oleva pakopaikka tai turvasatama?