Millainen on kaukaisin muistikuva omasta äidistä? Entä isästä? Pitää oikein keskittyä ja antaa muistojen vallata mieltä...

Äiti tekemässä pinaattikastiketta - suurta herkkuani, ensimmäisen lapsuudenkotini keittiössä. Isä tulossa töistä kotiin pihan poikki. Olen ollut tuolloin noin kaksi tai kolme vuotias.

Äiti ja isä liittyvät hyvällä tavalla moniin muistoihini. Olen saanut kaksi hienoa pikkuveljeä - kyllä, he ovat vuosienkin jälkeen hyviä tyyppejä - turvallinen koti ja rakkautta täynnä oleva liitto. Äiti mm. leipoi, teki vaatteita, kutoi sukat ja lapaset - kutoo edelleen - luki kirjoja, teki kampaajan töitään kotona, piti meidän trion kurissa sekä nuhteessa, siivosi ja aikaa jäi vielä perheen yhdessä oloon sekä hyväntekeväisyyteen. Isä teki sähköasentajan töitä, auttoi kotitöissä, hoiti ruokaostoksia, harrasti hyväntekeväisyyttä myöskin, vietti aikaa perheen kanssa ja oli läsnä. Vanhempani ovat edelleen reippaita ja aktiivisia ihmisiä. He viettävät jo eläkevuosiaan ja nauttivat yhdessäolostaan. Toivon sydämestäni heille vielä paljon yhteisiä vuosia. 

Minä olen ollut äiti reilut 17 vuotta. Millainen muisto lapsillani on minusta vuosien takaa? Mitä he muistavat ajasta, kun äiti ja isä olivat vielä yhdessä ja olimme yhtenäinen perhe? Entä millainen on kuva vanhemmista nyt? Olenko jättänyt millaisen kuvan omasta tavastani elää?

Täytyypä joskus jutella aiheesta.

Minulle äitiys on enemmän kuin osasin koskaan kuvitella. Saadessani aikoinaan tyttäreni ensimmäistä kertaa syliini sydämeni oli myyty tuolle ihmeelliselle hiuksettomalle olennolle. Kun katson häntä nyt, tunnen samaa rakkautta ja onnellisuutta moninkertaisena. Hiukset ovat kasvanet valtavaksi pehkoksi ja pituuttakin on enemmän kuin minulla. Silti hän on aina minun oma pieni tyttöni ja olen kiitollinen saadessani kokea äidiksi syntymisen hänen myötään.

Tunteiden kirjo vain kasvoi kun sain poikani. Ensimmäisenä yönä istuin sairaalan keinutuolissa ja katselimme toisiamme. Minä ja pieni poikaseni. Äitiyden onni oli tuplaantunut ja se on kasvanut vuosi vuodelta. Poikaseni on kasvanut teiniksi ja olen hävinnyt pituudessa hänellekin. Samapa tuo. Hän on opettanut minut näkemään herkän ihmisen sisimpään, näkemään iloa ja kauneutta.

Mitä siis minä olen opettanut heille? Paljonkin, ihan perusasioista hieman haastavampiin asioihin. Olen tehnyt parhaani ja haluan lasteni näkevän ympäristönsä mahdollisuutena hyvään. Haluan, että he ymmärtävät kaikella olevan jonkin tarkoituksen ja etsimään totuutta. Paljon on varmasti jäänyt opettamatta. Uskon silti, että heillä on vahvat siivet jotka kantaa.

Vanhemmuus on seikkailu joka ei lopu koskaan ja seuraukset kulkevat sukupolvesta toiseen!

 

Ps. Edellisessä kirjoituksessa pohdin työpaikan vaihtoa... Uusi työ alkaa ensi viikolla!