... ja toiveikas oman elämän suhteen.

DSC_2682.jpg

 

Tämän viikon aikana olen kohdannut mielenkiintoisia vieraita ihmisiä. Joidenkin kansa olen ollut puheissa ja jotkut ovat kulkeneet ohi, mutta herättäneet huomioni. En ole suinkaan mikään outo tuijottelija ja seuraan tuppaaja, vaan yksi monista pienen hetken ohikulkijoista. Minusta on mielenkiintoista tavata uusia ihmisiä, edes hetkellisesti. Tervehtiminen, jonkin asian kommentointi tai kommenttiin vastaaminen, ystävällinen hymy, katse tai vaikka hyvä ajatus kun toinen ohittaa minut. Tulee itsellekin mukava fiilis.

Eräänä aamuna vastaan tuli pyöräilevä vanha mies. Olemukseltaan kuin kuka tahansa muu, katse tiukasti tiessä ja ilme vakavana. Itse siinä lapsilaumaa ohjatessani tuli mieleen kysymys, millainen hän oli pienenä? Mitä hän teki, mille nauroi ja mistä haaveili? Siitä alkoi hiljainen ajatusleikkini.

Olimme tällä viikolla eskari porukan kanssa uimakoulussa ja uimahallissa sitä tapaakin mielenkiintoisia ihmisiä. Luonnollisesti aamuinen ajankohta oli otollinen vanhempien ihmisten tapaamiselle. Pesu- ja pukutiloissa mummelit ihastelivat reipasta porukkaamme ja aulassa eväitä syödessä papatkin pysähtyivät meitä jututtamaan. Meidän porukan kohtaaminen herätti useammalla muistot omasta lapsuudesta, kouluajasta eväineen ja päiväkodissa olosta. Eräs mies kertoi kaihoisalla äänellä miten hänen ulkovaatteensa olivat roikkuneet päiväkodissa sinivuokon kuvan kohdalla ja tuo oli joskus 50-luvun alussa. 

Mikä on siis juttuni idea? Se on katseen kääntäminen myös menneisyyteen.

On tavattoman helppoa arvioida ihmisiä ohikulkiessaan ja samalla tavattoman helppoa arvioida ihan väärin. Mitä me oikeasti voimme tietää tai päätellä vieraista ihmisistä? Emme paljoakaan. (Joku voi nyt miettiä, että miksi käyttää edes aikaansa moiseen pohdiskeluun!) Kuulin, että on tehty tutkimus, jossa meidät suomalaiset on todettu olevan vähiten myötätuntoinen kansa tässä maailmassa. Voi ei! Toivottavasti tutukimus on ihan väärässä. Tässä maassa ei kenelläkään ole varaa olla myötätunnoton. 

Jokainen meistä on ollut joskus pieni, luottavaisin sydämin katsonut ympärilleen, kikattanut hassuille asioille, ihmetellyt luonnon pieniä asioita, luottanut läheisiinsä. Jokainen on tuntenut iloa, onnea ja rakkautta edes jostain, kaipuuta, ikävää, surua...

Kun on vielä pieni, vastasyntynyt, elämä on edessä puhtaana paperina. Ympäristö sekä ihmiset lähellämme muokkaavat alun ja ajan myötä me itse jatkamme tuon paperin täyttämistä. Jokainen ihminen tuntee edes jotain läpi elämän. Kaikki eivät pysty hyvään, kaikki eivät pysty pahaan, mutta kaikki pystyvät johonkin. Vankilan pahinkin asukki tuntee nälkää, tuntee auringon lämmön ihollaan, pakkasen purevuuden poskillaan... Se ärsyttävä naapuri on monia tunteita täynnä, hänen sydämensä saattaa tuntea sittenkin suurta iloa kun lapsenlapsi juoksee syliin. Yksinäinen vanhus puiston penkillä tuntee varmasti lämpöä sisimmässään, kun ohi kävelevä vieras luo ystävällisen katseen tai arjen pyörästä pudonnut saa ystävällisen hymyn kaupan kassajonossa.

Meistä jokainen on ollut pieni. Meistä jokainen tuntee jotain sisimmässään. Meillä jokaisella on ja on ollut haaveita, unelmia ja toiveita. Meistä jokainen tuntee nälkää, väsymystä ja lämpöä tai kylmää... Toistanko jo itseäni? Haluan toistaa, haluan muistuttaa, haluan herättää. Jokainen ympärillämme oleva ihminen on tunteellinen, jokainen ansaitsee hyvää elämäänsä (tuo pahinkin edes jotain) ja jokainen meistä voi tuoda toisen elämään pienen auringon säteen.

Me tarvitsemme hyviä asioita ympärillemme!