Olen miettinyt mikä tekee eri ammateista niin eriarvoisia? Miksi minun ammattini ja työntekoni on rahallisesti vähäarvoisempaa kuin vaikkapa tietokoneen edessä istuvan erikoisasiantuntijan?

Moni suurituloinen tai edes keskituloinen olisi pulassa jollei edustamaani ammattikuntaa olisi. Jäisi kuulkaas businekset tekemättä, opettamiset opettamatta, siivoukset siivoamatta ja leikkaukset suorittamatta, jos ei armaalla jälkikasvulla olisi paikkaa jossa päivänsä viettää turvalliseti. Moni isoista asioista päättäväkin on kernaasti kiikuttanut lapset hoitotädin syliin ja sitten mennyt tienaamaan hulvattomilla ideoillaan. Yksi tälläinen on esim. meidän palkkojen polkeminen, ryhmäkokojen suurentaminen ja budjettien pienentäminen. 

Miten he kuvittelevat muutaman ihmisen, suurellakin ammattitaidolla sekä vuosin kokemuksella, takaavan tasa-arvoisen hoidon ryhmän villeimmälle sekä sille hiljaisimmalle?

Ensimmäinen esimerkki; kaksi tarhatätiä ja lain suoma 16 lapsen ryhmä. Yksi lapsista oksentaa lounaansa lattialle ja toinen myötätunnosta perässä, kolmas huomaa tilaisuuden tulleen ja käy huitaisemassa hamahelmet pitkin lattiaa - yksi täti siivoaa lattiaa ja toinen puhdistaa lapsia, 14 saavat ilmaisen ohjelmanumeron ensiavusta sekä siivouksen merkityksestä...

Toinen esimerkki; iltapäivällä osa henkilökunnasta on lähtenyt jo kotiin ja säännöllisesti ryhmään jää vain yksi aikuinen lasten kanssa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kun yksi hoitaja lähtee, niin samalla ryhmästä katoaa ne kahdeksan lastakin. Ehei, täti lähtee (ja joskus ehkä pari lasta) ja jäljelle jää laskujeni mukaan yksi täti ja vaikkapa 13 lasta... Kaksi juoksee toisensa nurin ja niin lähdetään joukolla taas ensiapu harjoituksiin... Lapsia kun ei voi jättää valvomatta ja naapuri ryhmistä ei apua aina vain ehdi saada. 

Kolmas esimerkki; iltapäivällä ollaan ulkona ja työvuoroon on jäänyt enää yksi tädeistä. Paikalla on vielä viisi lasta. Yksi ilmoittaa että pissa meni housuun. Asia selvä, kaikki lapset sisälle, toppapukuja vähän auki etteivät tukehdu ja täti lähtee vaihtamaan kuivat vaatteet pikkuiselle sekä pähkäilee mistä keksitään vielä kuivat ulkovaatteet pakkaskeliin. Isommat lapset ovat onnesta soikeana kun mäenlasku jäi kesken, opettelemme täten suvaitsevaisuutta ja tilanteiden tuomaa sietokykyä... 

Oliko vähän ääripäästä nämä esimerkit? Oli kyllä anteeksi vaan, mutta tämäkin on osa totuutta. Kyllähän meidän päivät koostuvat enemmälti hienoista ja iloisista asioista, joten lapset ovat varmasti hyvissä käsissä. 

Neljäs, mutta tälläkertaa hauska esimerkki; täti on lasten kanssa jumppa hetkellä naapuri koulun liikuntasalissa. Mietitään yhdessä miten eläimet liikkuvat ja matkitaan niitä. Käärmeet matelee, karhut köntystää, ravut kävelevät takaperin.... Puolihuolimattomasti täti kysyy, että mitäs koiranpennut tekee? Lapset alkavat vilistää nelinkontin ja haukkuvat iloisesti, vaan samassa täti tuntee pienen hammaskaluston pureutuvan jalkaansa ja yksi pojista hymyilee iloisesti (ne hampaat edelleen jalassani kiinni) ja mutisee, että koiranpennut puree... Tilanne hymyilyttää vieläkin!

Ainakaan minun palkkani ei kerry pelkästään rahallisesta korvauksesta vaan paljosta muustakin. Minun rikkauteni tässä ammatissa on olla varaäitinä päivän ajan, saada halauksia, nähdä oppimisen iloa, laulaa, leikkiä, askarrella, lohduttaa, keksiä satuja ja tarinoita sekä antaa lapsille eväitä elämää varten. Voiko tuota kaikkea mitata rahassa? Ei voi. Minun osaamistani ja taitoani tässä työssä ei voi lokeroida, se on kokonaisuus ja tilanteiden tuomaa improvisointia. Minä tiedän kolme sanaa joilla hiljennän meluavan lapsilauman suht nopeasti. Tietääköhän päivähoidon johtohenkilöt toimistopöytiensä takana? Minun kolme sanaani ovat kaikki positiivisia ja sisältävät lopulta paljon.

Minä toivoisin, että päättäjät näkisivät meidät näkymättömät, mutta jotenkin itsestäänselvät ammattientekijät vihdoinkin. Saisimme arvostusta työtämme kohtaan lisääntyvillä resursseilla sekä vähän vaikka rahallisestikin. Meidän äänemme eivät kauas kuulu, mutta jos jätämme työmme tekemättä se tuntuu varmasti. Lapset tarvitsevat päiväkodeissa paljon lämpöä, turvaa, mahdollisuuksia ja tukea. Me työntekijät mahdollisuuden tehdä työtä ilman suuria paineita budjettien ja säästöjen suhteen. Kaikkea ei tarvitse olla yltäkylläisesti, ainoastaan mahdollisuus olla hyvä ja arvostettu työntekijä, jonka voimavarat riittävät myös illalla kotona omien läheisten kanssa.