Poikani käy rippikoulua. Tästä johtuen meillä on käyty muutamia mielenkiintoisia keskusteluja uskon asioista. Olemme hieman eri linjoilla, mutta molemmat perustellusti. 

Minä olen saanut kristillisyyden alkeet kotoani ja uskoni turvalliseen Jumalaan. Tätä samaa en ole pystynyt omassa lasten kasvatuksessa toteuttamaan. Nyt joku varmasti toteaa ettei tarvitsekaan. No, juu ehkäpä ei, mutta miksi en opettaut edes rukoilemaan? Oli vastaanottaja olemassa tai ei. Onhan rukous tavallisesti hiljainen puhe tai ajatus, täynnä toivetta paremmasta. Se voi olla osana elämää jokatapauksessa! Uskon myös uskonnon vapauteen. Minä en voi määrätä miten lapseni näkevät tämän maailman. Voin antaa eväitä ja näkemyksiä, mutta valinnat he tekevät itse. Niin minäkin olen tehnyt.

Näkemykseni kristillisestä uskosta on muuttunut rajusti vuosien aikana. Elämä on opettanut näkemään asioita niin monella tapaa. Olen opiskellut vuonna miekka ja kirves kirkon nuorisotyönohjaajaksi. Opiskelu sisälsi paljon kirkon ja raamatun historiaa, etiikkaa, oppeja ja osittain myös käännytystä. Nuorena sitä uskoi vaikka puunkuoreen, kun joku perusteli sn tarpeeksi väkevästi. Oli helppoa leijua siinä hyvyydessä, syntien anteeksi annossa ja paratiisin toivossa helvetin sijaan. Kaveripiiri koostui muista uskovista ja kaikki tuntui suht turvalliselta ja niin yksinkertaiselta. Opiskelupaikkani antoi kyllä paljon ihan normaali oppiakin elämää varten, joten kaikki ei ollut vain uskonnollista pilviverhoilua.

Kuten totesin, itse elämä on opettanut paljon lisää. En ole hyljännyt lapsuuden uskoa tai kristillisiä periaatteitani, mutta olen vahvistanut niitä muidenkin suuntauksien hyvillä näkemyksillä. En koe olevani 'sekauskovainen', vaan haen itselleni sisäistä rauhaa ja hyvän jakamisen taitoa ympärilleni. Istuessani Pekingiläisen taolais temppelin puutarhassa sain samanlaisen hengellisyyden tunteen, kuin istuessani kotikirkkoni penkissä suomalaisessa maalaispitäjässä. Haavilen meditaation oppimisesta ja lyhyen mantran lausumisesta sanskritiksi, sama kuin lausun Isä Meidän rukouksen suomeksi koko sydämestäni. 

Onko jumalia vain yksi? Vai olisiko heitä useampi? Vai onko kaikki vain meidän mielikuvituksen tuottamaa tunnetta? Miksi monilla on sitten halu ja kaipuu uskoa johonkin suurempaan? Mistä se tulee? Ja miksi osa ihmisistä pystyy ajattelemaan kaiken olevan vain tässä? Mikä on totta ja mikä ei? Kuka lopulta pelastuu? 

Uskonnon sotia on käyty läpi vuosisatojen ja se karmaisevalla tavallaan puolustaa ihmisten tarvetta uskoa suurempaan. Sitä en ymmärrä, miksi uskonasioissa ei anneta uskonvapautta kaikille. Ja miksi uskonto on niin maskuliinista? Tästä aiheesta kaikkine mietiskelyineen saisi aikaiseksi vaikka useamman sivun tekstiä, mutta taidan jättää tämän nyt tähän. Ketään en halua loukata. Toivon vain, että ihmiset oppisivat etsimään sitä hyvää ja elämää kunnioittavaa, oli itse jumaluus nimeltään mikä tahansa.

Jatkan hyvillä mielin keskusteluja poikani kanssa. Rippikoulu opettaa hänelle jokatapauksessa osaa suomalaista kulttuuriperinnettä ja traditioita. Ajanmyötä maailmankuva laajenee ja hän löytää oman tiensä elämänkatsomuksen suhteen.

Minä uskon, että kuoleman jälkeen on vielä jotain hyvää varattuna ja toivon, että saan silloinkin tuntea rakkaitteni läheisyyden. Elämä itse on nyt ja siinä on vielä paljon hyvää opittavaa jäljellä!