DSC_1941.jpg

Me suomalaiset olemme kuulemma ja todennäköisesti hiihtohöperöä kansaa. Pitkin suomen latuja sivakoidaan kelissä kuin kelissä ja tarvittaessa kammetaan hitaammat perinteisen tavan hipsuttelijat voimasanoin ojan pohjalle räpiköimään. Ladulle ei tulla taivastelemaan luonnon kauneutta vaan hiihtämään hapensaantikykyä uhmaten! Pakkasella tiukka ilme on kohmettunut kasvoihin kiinni ja onnellisuuden tai nautinnon kuvastus jää jäätyneiden silmäripsien peittoon.

Luisteluhiihto on taitolaji, perinteisen hiihtäminen lähinnä latujen tukkimista, mutta asusteet ja varusteet on kummallakin tyylillä oltava kauden viimeisintä huutoa. Jos luistelun tekniikka ei ole hallussa, se voi näyttää albatrossin alku kiihdytykseltä kilometri tolkulla ja silloin ojaan pusketut perinteisen hiihtäjät pääsevät pelkällä naurun voimalla pöpeliköstä ylös! 

Ehkä edellä kuvaamani ei ole totta, mutta miksi minulla oli tuollainen ajatus tämän ajan hiihdosta? Tottakai hiihtolatuja täyttävät pääosin ihanat ja rennot, kaikesta nauttivat hiihtäjät! Itse minä loin mielessäni harmaata kuvaa koko harrastuksesta ja typerästä syystä.

Pienenä olin kova tyttö hiihtämään. Kävin useissa hiihtokilpailussa opettelemassa häviämisen kultaisen taidon, mutta nautin silti suunnattomasti kotimetsässä hiihtämisestä yksin, perheen tai kavereiden kanssa. Opiskeluaikana vuonna 1989 jäädytimme lastentapahtumaa varten lumiveistoksia, joissa lapsilla oli mahdollisuus leikkiä. Tekeleet olivat suuria ja täyttivät opiston pihaa monin kohdin. Päätimme vielä illalla lähteä hiihtämään kavereiden kanssa lammen jäälle. Kamppeet päälle, sukset jalkaan ja menoksi. Eräs pihan mäki koitui sitten minun harmikseni... Veistoksia jäädyttäessä oli kyseinen tienpätkä saanut peilijään pintaan ja pimeässä en sitä tajunnut, kunnes oli liian myöhäistä. Vauhti kiihtyi, pito katosi ja olin viiden sekunnin ajan ilmassa lentävä x asentoinen tyttö. Mahdollinen huudahdus tyrehtyi keuhkojen tyhjetessä jäisen seinämän kosketukseen ja kylkiluun (tai kahden) rasahdukseen. 

Nauraminen otti kipeää parisen viikkoa ja voi vain kuvitella, miten opiskelukaverit keksivätkin vuosisadan hauskimmat jutut juuri noina viikkoina! Hiihtäminen jäi myös ja se tauko kestikin 28 vuotta... Ensin se jäi ihan olosuhteiden ja asumispaikkojen tähden, mutta ajanmyötä siitä tuli alussa kuvaamieni mielikuvien myötä kammotus.

Mutta, kuten äitini oli todennut, ihmeiden aika ei ole ohi. Olen ostanut sukset useita vuosia sitten ja kummasti ne tuntuivat kutsuvan takaisin ladulle. Erässä työpaikassani hiihtämättömyydestäni oli tullut yleinen vitsien aihe ja itse pidin sitä hyvin esillä. Ehkäpä sekin lykkäsi haluani kokeilla. No, sitä tikulla silmään, joka nyt vanhoja muistelee.

Joitakin viikkoja sitten sovimme miehen kanssa, että lähdemme vihdoinkin hiihtämään. Viime viikonloppuna ilma oli suloisen kutsuva ulkoiluun ja sukset kaivettiin esiin. Unohdin paineet hienosta hiihtoasustuksesta, hiihtämisen tekniikasta ja muusta. Halusin vain kokea sen tunteen josta nautin kauan kauan sitten. Vuosienkin jälkeen taito oli olemassa! Suksien voiteet ei vastanneet mitenkään ladun pintaan soveltuvaa, mutta lopulta sillä ei ollut väliä. Nautin hiihtämisestä ihan sillä perinteisellä tyylillä, kukaan ei kammennut minua ojaan ja miltei kaikki vastaantulijat tervehtivät ystävällisesti. Olo oli kuin voittajalla saavuttuamme takaisin kotiin, kuusi kilometriä suht kylmiltään ja lipsuvin suksin! Joku varmaan nyt naureskelee, että eihän tuo nyt mitään ollut... Voin vakuuttaa, että kyllä oli ihan kiitettävä suoritus ainakin minulta =)

Joskus tekee todella hyvää astua mukavuusrajojen ulkopuolelle, haastaa itsensä uudelleen vaikka vanhoihin harrastuksiin. Olla hetken se pieni tyttö, joka nauttii lumisesta luonnosta ja sauvojen kirskahtavasta äänestä jäiseen lumeen. Tämä harrastus taisi palata jäädäkseen.