Ensiksi haluan palata edellisen kirjoitukseni aiheeseen. Pikkuveljeni selvisi koettelemuksistaan ja on kotona kuntoutumassa perheensä parissa. Olen syvästi kiitollinen, että saamme pitää hänet vielä joukossamme. Lämmin kiitos omasta puolestani kaikille, jotka häntä niin monella tapaa olette tukeneet! 

 

Olin vajaa neljä vuotias kun meille tuli ensimmäinen koira perheeseen. Muistan sen puulaatikon isovanhempien lasiverannalla ja sieltä kuuluvan oudon ääntelyn. Laatikossa elämää piti saksanpaimenkoira Jali. Se oli viisas ja upea koira. Tietenkin joitakin harmillisia vahinkoja sattui tuohon viisauteen nähden, mutta ei ole koiran syy, jos naapurustossa kaneja pidetään pihalla aitauksessa tai undulaatti karattuaan jää hampaiden väliin... Jali rakasti meitä lapsia ja suojeli suurella sydämellä. Pikkuveli ei taapertanut kotipihasta karkuun, vaan Jali kävi ajoissa tönäisemässä hänet pehmeästi nurin niin kauan, kunnes nenän suunta oli taas omalle pihalle. Talvella oli mahtavaa istua ahkion kyydissä kun koira veti ja välillä ihan vauhdillakin. Iltaisin oli mukavaa mennä nukkumaan, kun Jali oli lämmittänyt sängyn jalkopään ja tavallisesti kömpi nukkumaan mennessä siihen takaisin. Niin, kaikille bakteeri/kirppu/punkki/lika ja allergia kammoisille tiedoksi sekä selvennykseksi, meillä koirat saivat nukkua sängyssä. 

Jalin kaveriksi tuli jossain vaiheessa löwchen koira Carra. Carralla oli terveydellisiä vaikeuksia ja hänen elämänsä jäi surullisen lyhyeksi. Carra oli kuitenkin upea näyttelykoira ja nautti siitä touhusta kovin. Jali suri kaverinsa kuolemaa syvästi. Ruoka ei maistunut ja koira oli selkeästi ikävissään. Tilanteen pelasti kyläilemään tullut pieni kääpiösnautseri neiti ja ilo palasi taas isoon koiraan.

Kääpiösnautseri neiti jätti meihin lähtemättömän vaikutuksen ja niin hänen ensimmäisestä pentueestaan tuli meille uusi asukki Ressu. Jali opetti pennun tavoille ja viimeisenä iltanaan kävelytti seuraajansa kotimme tontin ympäri. Näytti kai, että tässä on rajat joita vahdit, minun on aika lähteä...

Ressu oli minun ensimmäinen oma koirani ja myöskin tavan persoona. Luki ajatukset, aavisti tilanteet, hurmasi ihmiset ja oli uskollinen kumppani. Ressu jaksoi kuunnella nuoren tytön rakkaushuolet ja odotti ikkunalaudalla maaten koko päivän, kun aavisti, että emäntä tulee illalla viikonlopuksi kotiin. Opiskelemaan lähdettyäni en voinut ottaa sitä mukaani, mutta paras paikka sille olikin tutuksi käynyt koti ja perhe. Ressu oli perheeni mukana kaikkialla minne koiran vaan saattoi viedä. Sillä oli oikeus käydä myös sairaalassa tervehtimässä ukkiani. Ressu oli myös mukana kun menin naimisiin, rusetti kaulassa se seurasi mitä tapahtuu. Ressun taival kesti 15 vuotta ja sen kuolemaa surtiin pitkään. 

Toinen koirani oli sekarotuinen koiruus Jami. Kahden metsäkoiran rakkaudenhedelmä ei soveltunut Vaasalaiseen opiskelijaboxiin ja eräänä viikonloppuna matkasin vanhempieni luota takaisin kotiin ilman koiraa. Jami jäi tyytyväisenä vahtimaan vanhempieni pihamaata ja seuraksi Ressulle. Jami oli minulle rakas sekä ainutlaatuinen koira, mutta silti arvoitus loppuun saakka. Jami rakasti mustikoita ja ihmeellistä on, että sen hautapaikan edessä kypsyy aina mustikoita oli satoa luvassa tai ei.

Elämä ilman koiraa on kuin...elämä ilman koiraa. No, minä olen niin tottunut elämään lemmikkien kanssa, että kotimme on täyttynyt niin koirista kuin hamstereista sekä gerbiileistäkin. Tällähetkellä koti-laumaamme kuuluvat mittelspiz Kapu (9v) ja volpino italiano Nipa (5v) sekä kaksi roborovski hamsteria Jing ja Jang. Hamsteri kuumeen aloittivat tyttären hankkimat syyrialaishamsteri Suffeli sekä talvikko Snowball kuusi vuotta sitten. Nyt talvikkoja on ollut jo useita hauskoja persoonia, vaan harmillista on niiden elämänkaaren lyhyys. Gerbiilejä minulla oli ollut jo nuoruudessa ja niiden ostaminen tuntui taas vuosien jälkeen mukavalta ajatukselta. Nyt gerbiilit ovat vieneet tyttären sydämen ja vilistävät hänen kodissaan.

Lemmikit ovat opettaneet meidän perheessä vastuullisuutta, huolehtimista ja rakkautta sekä kunnioitusta eläinkuntaa kohtaan. Ne ovat yhteinen harrastus. Vaikka välillä niissä tuskastuttaa jotkin asiat, niin en olisi oikeasti valmis muuttamaan tilannetta. Tähän elämän vaiheeseen kuuluvat nämä lemmikit. Koirani Kapu on kulkenut vierelläni avioliiton loppumetrit ja seurannut uskollisesti uuteen elämänvaiheeseen. Se on ollut vierellä kun olen itkenyt tuskasta ja selvinnyt masennuksesta. Se on ollut ja on vierellä, kun olen saanut elämäni uuteen järjestykseen ja on monta syytä olla onnellinen. Tuo koira on pienuudestaan huolimatta tehnyt henkisesti suuria meidän perheessä. Niin minulle kuin lapsillekin. Toinen koiramme Nipa on tapaus sinänsä. Välillä tuntuu etteivät aivot kuuluneet kauppahintaan... Silti sen levottomuuden taakse kätkeytyy suuri määrä pienen koiran vilpitöntä rakkautta ja uskollisuutta. Se yrittää tehdä parhaansa, mutta tuo ongelmallinen levottomuus ei aina ole kunniaksi. Silti, se on pieni valkea koira joka rakastaa perhettään yli kaiken.

Koirista voisi kertoa monta hauskaa tarinaa, mutta jätän nyt väliin. Olkoon tämä kirjoitus kunnianosoitus elämäni eläimille. Jokaiselle pienelle ja suurelle sydämelle sekä tassulle. Ilman niitä olisi moni hymy jäänyt hymyilemättä!