Jokaisen ihmisen sisällä on oma pieni maailmansa, jota tahtoo hallita ja hajottaa. Johtajanaan oma pieni minä, joka nauraa onnellisena ja kiukuttelee väsyneenä. Sen kanssa on mukavaa elää tasapainossa ja sovussa.

Entäpä ne päivät jolloin oma pieni minä päättää kiukutella asiasta kuin asiasta ja mikään ei passaa? Läheisiään on silloin helppo ärsyttää, töissä kukaan ei tee mitään oikein ja kukaan ei todellakaan ymmärrä minun tarpeitani tässä todellisuudessa! Oma pieni minä päättää alkaa marttyyriksi, hiljaisuus ja omassa itsesäälissä rypeminen on nyt oikeutettua. Kysyttäessä voi toki todeta jotain olevan vialla ja ehkäpä mainita jotain ikuisuus murhetta, mutta hyvässä itsesäälissä pyöriskeltäessä ei pidä mennä kertomaan mikä oikeasti mättää! Ehei, parasta on rypeä ja kitua ihan itse. Elämisen surkeus on tässä parasta kosteusvoidetta hipiälle! Antaa muiden pohtia osuuttaan asioihini ja keksiä omat ratkaisunsa, minä keskityn huokailuun ja mutinaan. Onhan se hiukan epäreilua muita kohtaan, mutta kyse on nyt minusta. On saatava käydä tunteet läpi, kokea yksinäisyyttä, surua ja riittämättömyyttä, epäonnistumista... kaikkea negatiivista... Miksi? Jotta tajuaa hitaasti mitä hyvää omassa elämässä kuitenkin on! Hyvyyden määrä on jokaisella omansa, mutta sitä on varmasti olemassa kun haluaa sen löytää.

Oma sisäinen äkäpussi ei välttämättä ole se helpoin kesytettävä. Oman elämän asiat painavat vaakakupissa toisin kuin muiden. Asioista voi keskustella, mutta ainakin itselläni on siinäkin rajansa. Minun sisimmässäni on paikka, joka on monen asian hautausmaa. Sinne on kuopattu elämän varrelta muistoja sekä tapahtumia. Välillä ne nousevat kummittelemaan ja esittävät eriävää mielipidettä kohtalostaan, tekevät olosta epämukavaa ja saavat ärsytyskynnyksen kohoamaan. Vaikeaa on siinä selittää kanssa eläjälle, että ottaa niin hemmetisti päähän kun vaikkapa vuonna miekka ja kirves tehty päätös vei minua väärään suuntaan ja sitä askelta korjaillaan edelleen. Toinen ei ymmärrä kokonaisuutta menneisyydestä tähän hetkeen ja hyvänä keskustelu yrityksenä alkanut hetki päätyy turhaan selittelyyn. Siinä sitten mietin itsekseni, että olisiko pitänyt vain olla hiljaa ja pestä vaikkapa sauna. 

Elämämme kuva koostuu tuhansista paloista. Miten selvittää niitä toiselle, kun ei itsekään aina ymmärrä omaa osaansa? Miten saada sisälleen tasapainoa, kun tuntuu kävelevän ylisuurilla koroilla? En muuten tiedä. Opettelen edelleen.

Taustalla soi Sunrise Avenue ja Nothing is over. Niinhän se on, mikään ei ole ohi! On vain yritettävä kovemmin ja yhdessä asioista selviää. Ehkäpä myös mennesyyden haamuista, tulevaisuuden peloista ja siitä sisäisen äkäpussin kesytyksestä.

Nyt rakkaan kanssa elokuviin.