DSC_2952.jpg

Hänen nimensä olisi ollut Lili. Pieni musta tukkainen tyttö, tummat silmät ja ruskea iho. Hän olisi ollut vailla rakkautta, mutta saatuani hänet syliini, hän olisi saanut sitä menetettyjen päivienkin edestä. Hän olisi saanut kaksi isompaa sisarusta, jotka olisivat ottaneet hänet myös avosylin vastaan ja pitäneet häntä sisarenaan. Hän olisi saanut matkustaa kanssamme uuteen maahan, uusien ihmisten keskelle, pois omastaan, mutta sellaiseen johon hän voisi juurtua.Hän olisi saanut ympärilleen rakastavan suvun ja kodin. Hän olisi joutunut sisarustensa tavoin kokemaan menetystä ja suruakin, mutta hän olisi nähnyt, että kaikesta selvitään ja yhdessä olemme vahvoja. Tänäkin aamuna hän olisi lähtenyt kouluun lumisateessa ja olisin toivottanut hänelle mukavaa koulupäivää.

Lili on tyttö, jota en ole koskaan tavannut. Hän oli hetken haave. Hän on varmasti olemassa, mutta ei minun elämässäni. 

Tässä kuussa tulee kuluneeksi 12 vuotta kun tein elämäni raskaimman päätöksen. Päätökseen oli monta painavaa syytä terveydestä alkaen. En ruodi siitä tässä enempää, sillä tehtyä ei saa tekemättömäksi ja sen hetkiset tiedot painoivat vaakakupeista toisen korkeammalle. Tapahtuma on ikuinen haava sisimmässäni ja polttanut jälkensä sydämeeni. Oman pienokaisen menetys.

Tässä kuussa tulee kuluneeksi 11 vuotta siitä, kun yritin antaa uuden mahdollisuuden sellaiselle pienelle, joka tarvitsee uuden kodin ja vanhemmat. Asuimme tuolloin Pekingissä ja paikallisessa ulkomaalaisille suunnatussa lehdessä mainostettin adoptio toimistoja. Heidän kauttaan adoptio olisi ollut virallista ja turvallista. Silloisen miehen kanssa mietimme tätä mahdollisuutta. Tämä ei korvaisi menettämäämme, mutta halu antaa mahdollisuus toiselle tuntui oikealta. Lapsi saisi tutustua meihin omassa ympäristössään, oman kulttuurin keskellä. Hänellä olisi tarvittaessa tulkki kodinhoitajamme myötä ja hän saisi oppia uuden koti kielensä kanssamme rauhassa. Mielestämme tämä tuntui niin lapsi ystävälliseltä ja pehmeältä laskulta uuteen tulevaisuuteen.

Yksi soitto suomeen viralliselle taholle ja hienot suunnitelmat ammuttiin alas yhdellä kertaa. Eihän me nyt hyvänen aika kahden lapsen vanhemmat, hyvässä taloudellisessa asemassa olevat voitu kuvitella adoptoivamme lasta ilman sosiaaliviranomaisten syynäystä ja koulutusta vanhemmuuteen. MITÄ???? Lisäksi langan toisessa päässä oleva henkilö totesi minulle kuinka tärkeää on myös ymmärtää mistä kulttuurista lapsi on tulossa. Jaaha, toki toki. En kiellä moista, mutta oletin meidän kolmen vuoden Kiinassa asumisen antaneen jotain kuvaa kyseisestä kulttuurista. Ei auttanut. Tärkeimmäksi pointiksi puhelusta, jota kävin kyyneleet poskille valuen, oli että meidät on koulutettava ko. vanhemmuuteen ja kodissamme sekä perheessämme on tehtävä tarkastuksia ollaanko hyviä vai ei. Totesin, että me ollaan kyllä hyviä ja he estivät juuri yhden pienen saamasta turvallisen ja rakastavan kodin. Puhelu päättyi siihen.

Nyt toivon, että tuo lapsi, jonka olin jo nimennyt Liliksi, elää onnellista elämää jossain hyvässä perheessä. Hän on kuitenkin olemassa, sillä jos prosessi olisi mennyt meidän hyväksemme niin hän olisi nyt täällä.

Toki ymmärsin asioiden ytimen. Ei adoptiolasta voi luvata mihin vaan ja perusta on oltava kunnossa. Tietenkin. Tuntui vaan kohtuuttomalta prosessilta, kun miltei vierestä mm. amerikkalaiset hakivat tai saivat lapsia mukaansa ilman sen suurempaa sosiaalisyynäystä. Tämä maailma ei kulje aina hyväntahtoisuuden mukaan, vaan raadollisuuden ja rahan. Lasten turvallisuus on tärkeintä, mutta moni hyvä vanhempi saa maistaa katkeraa kalkkia byrokratian ja ylimielisyyden sekä rahan ahneuden takia. Tässä kohtaa voin lausua ihmetykseni, että suomessa narkkari/alkoholisti vanhempi saa pitää lapsensa itsellään, joissain tapauksissa, vaikka käytöstä on selkeitä todisteita. Mutta joo, en ole sosiaalialan päättävä ihminen ja heille sitä työtä hyvin tekeville täysi kunnia työstään. Sohaisinko muurahaispesää? Ehkä, mutta lasten asema tässä maailmassa on niin eriarvoista.

Polttavaan haluuni adoptoida Kiinasta liittyy myös surullinen tarina. Ollessamme ensimmäisella komennuksella kyseisessä maassa, meidän silloinen taloudenhoitaja odotti vauvaa. Olimme iloisia hänen puolestaan ja vauvaa ajatellen keräsimme suomalaisen ystäväni kanssa 'äitiyspakkauksen' omien vauvojemme tarvikkeista sekä kaupasta ostaen. Viimeisenä päivänä annoin myös hänelle paikallisesti huomattavan summan rahaa, jotta hän voi tarvittaessa mennä sairaalaan synnyttämään tai jos muuten on vauvalle tarvetta hommata jotain. Hän oli menossa miehensä kotikylään synnyttämään ja se kuulosti olevan keskellä ei mitään. 

Hän synnytti tytön. Kylän päällikkö oli todennut, että kylä tarvitsee poikia työn tekoon ja tyttöjä ei. Lapsi oli menehtynyt 'hengitysvaikeuksiin'... Todennäköisesti hänen oli annettu kuolla. Sydäntäni riipaisi ja en voinut ymmärtää miksi näin. 

Luonnolla on lakinsa, yhteiskunnilla on lakinsa ja elämänkiertokulku vaatii niin syntymän kuin kuoleman. Millaista lakia me haluamme noudattaa? Haluammeko olla kylmiä ja laskelmoivia? Vai lämpöä ja rakkautta vaalivia? Lait pitävät meidät jollaintapaa järjestyksessä, mutta me saamme tehdä niistä toiminnallamme parempia. Jos tänään sata ihmistä tekee jonkin asian entistä paremmin tai paremmaksi ja huomenna toiset sata niin ylihuomenna meillä on 200 asiaa paremmalla tolalla kuin tänään. Yksi ihminen ei voi tehdä helposti suuria, mutta voi olla jonkun suuremman alkua.

Lili, missä ikinä oletkaan ja mikä ikinä onkaan nimesi - toivottavasti olet onnellinen ja rakastettu.