Joulukuusta kesään ja tähän hetkeen... Mitä tapahtui ja minne aika meni?

Elämässäni on tapahtunut monia asioita tämän puolen vuoden aikana ja taidan avautua nyt niistä.

Lokakuussahan virittelin asuntoni myynti ilmoitusta nettiin ja siitäpä alkoi omia hermoja raastaneet viisi kuukautta. Myin siis asuntoani ihan itse, sillä koin ettei minulla ollut varaa maksaa asunnonvälittäjälle heidän pyytämiään summia. Latasin netistä myynnin opas lehtisiä, osasin ihan itse ottaa kivoja kuvia asunnosta ilman turhia somisteita, printtasin esittelylehtiset, tilasin isännöitsijäntodistukset ja klikkasin ilmoituksen etuoveen. Ja onneksi rohkenin moiseen, sillä muutamien outojen ja mukavienkin katsojaehdokkaiden lomasta löytyi ostaja ja teimme kaupat sulassa sovussa ekalla näytöllä maaliskuussa. Hurraa! Siitä alkoikin sitten hurja ja jälleen hermoja raastava pakkaaminen. Mitä otan mukaan, mikä joutaa jo roskikseen, mikä kierrätykseen, mikä kirpparille ja lopulta millaisen kodin minä itse haluan?

Muutin siis ensimmäistä kertaa äitinä yksin omaan kotiin. Ei ollut tarvetta miettiä muuta kun mitä itse haluan? Se olikin todella vaikea kysymys. Mitä minä haluan? Huomasin haluavani lapset ja lelut takaisin, lastenhuoneet sekä suloisen kaaoksen... Lapset tuskin olisivat moiseen suostuneet, joten takaisin todellisuuteen.

Tässä välissä on hyvä kertoa myös elämääni eniten ravisuttanut asia. Rakas koirani Kapu jouduttiin nukuttamaan pääsiäisenä pitkällisen sairauden takia. Se oli elämäni kamalin päivä. Tuo ihana Kapu, mielenrauhan tyyssija, hymyilyn mestari, kuuntelijoiden kuningas ja uskollisin ystäväni. Päätös yhteisen taipaleemme päättymisestä oli musertava, sairaus kalvoi koiraa sisältä, mutta viimeiseen hetkeen asti sisimmässäni huusin vielä yhtä mahdollisuutta. Järki totesi ettei enää kannata, rauhoitu ja anna ytävälle hänen tarvitsema vapaus. Keveät tassu juosta ja kivuton keho mitä ravistella taivaan tuulissa. Rakas Kapu, haluan uskoa, että se kulkee yhä rinnallani.

Kapu oli viimeinen liitos unelmaan joka hiljalleen katosi, ensin lähti mies, sitten tytär, sitten poika ja nyt koira. Sinänsä kolme viimeistä on luonnollista lähtöä, mutta päästää irti ja jäädä yksin... Se on ollut opettelun alla. Yksin olemisella tarkoitan nyt elämistä omassa kodissa ilman muita vakituisia asukkaita. Enhän minä muuten ole yksin, on tuo ihana miesystävä, rakkaat lapset, suku, kaverit ja jäljelle jäi sentään Nipa koira, tuo hassu italianpystykorva, jonka emännän palvominen on sille elämäntehtävä. 

Nyt olen asunut uudessa mukavassa kodissani pari kuukautta ja alan hiljalleen viihtyä. Enää ei ole omaa takapihaa vaan onkin oma parveke, keittiö on uusi ja jos jotain on vialla voin soittaa huoltomiehelle! Työmatka lyheni 12 kilometriä ja fillarilla pääsee sujuvasti töihin, kun matkaa on nelisen kilometriä. Hiiohoi!

Ehkäpä nyt kesäloman aikana löydän itselleni mielenrauhaa kaikesta menneestä, osaan rauhoittua ja nähdä mitä kaikkea onkaan ympärilläni juuri nyt. Aurinko paahtaa parvekkeelle ja orvokit kylpee väriloistossaan, tuoli odottaa sopivasti varjossa kirjan lukijaa ja kylmä juoma on valmiina jääkaapissa. Jospa ensi viikolla ajelen mökille ja nautin hetken aikaa vanhempien seurasta sekä järvimaisemista.

Mukavaa kesää kaikille ja kuumuudesta huolimatta nautitaan kaikesta hyvästä mitä ympärillämme on.