Kaukana, kaukana laaksossa, viiden vuoren takana

asui nuori tyttönen, kaunis mutta suruinen.

Hän yksin katsoi mietteissään, kun ystävä

jatkoi taivaltaan. Tytön taakseen jätti näin,

oli muuta hänellä edessäpäin.

 

Yhdessä kuljettiin monen monta vuotta,

vaihdettiin maisemaa, tehtiin kotia uutta.

Vaan kaukana maailman sykkeessä,

jäi rakkaus matkasta vahingossa.

Nyt vierelleen löysi ihmisen, joka

täytti unohtuneen tunteen sen.

 

Kaukana, kaukana maailmalla,

monen joen takana asui yksinäinen Kulkija.

Mieli täynnä seikkailuja, haaveita ja rohkeutta.

Hän tähysti yli veden, kirkkaan sinisen,

tähysti alle auringon, niin kuuman keltaisen.

Toivoi jotain näkevän ja tiensä sinne löytävän.

 

Kulkija muisti kuulleensa,

On jossain tuolla kaukana, maa niin outo ja ihana.

Taivas on kauniin sininen, luonto täynnä vihreää,

punaista, oranssia, ruskeaa tai välillä puhtaan valkeaa.

Sen ruska syksyllä värittää, pakkanen talvella jäädyttää,

vaan kevät kaiken sulattaa ja kesän aurinko lämmittää.

 

Yksinäinen Kulkija, uljas ja komea, suki tumman harjansa,

pakkasi mukaan reppunsa ja hyvästeli paikkansa.

Päätti maan tuon kaukaisen valloittaa

ja sinne pesänsä rakentaa.

 

Tyttö istui rannalla, suuren meren äärellä.

Hän katsoi kuinka aallot merta keinutti

ja rannan pienet kivet nekin kasteli.

Tytön sydän kuiskaili, käy hetkeksi nyt lepäämään,

tuo tuulet jotain tullessaan, kun vielä jaksat odottaa.

 

Pilvet taivaan sinisen, tytön mielen rauhoitti.

Ne kilvan vaihtoi muotoaan, esitti hiljaista taidettaan.

Tyttö kiveen nojasi, katseensa merelle karkasi.

Jotain kummaa tuolla kaukana, taivaan rannan takana,

hän näki kohti tulevan, vaan ei tiennyt sen kaiken muuttavan.

 

Kulkija laskeutui rannalle, sen pehmeälle hiekalle.

Sydämessään tiesi tulleensa, perille uuteen kotiinsa.

Hän katseen nosti ylöspäin, kiitoksen lausui matkastaan.

 

Näki Kulkija luona kiven jotain liikkuvan

ja varovaisin askelin tuota hiipi katsomaan.

Tyttö istui hiljaa ja aaltoja katseli,

ei arvannut, että joku häntä tarkkaili.

 

Kulkija henkäisi varoen, hiljaa tervehti

Tyttö käänsi katseensa, hämillään vastasi.

Kumpikin tunsi sisällään, he olivat tavanneet ennenkin,

vaan jossain aivan muualla, ei tässä hetkessä.

 

Tyttö katsoi Kulkijaa, hänen silmiin jaden vihreisiin.

Näki siellä maailman, jota koskaan uskonut ei löytävän.

Kulkija katsoi tyttöä, hänen kauniin sinisiä silmiä.

Näkyi niissä suru kaukainen, vaan Kulkija tiesi parantavansa sen.

 

Kulkija kivelle istahti, hymyillen tytön kasvoja kosketti.

Älä ole suruinen, nyt olen tässä vierelläsi,

katso minuun ja anna käsi.

Olet tyttöni minun Hiljainen, sen nimen sinulle annan,

siitä pidäthän?

 

On tähtiin kirjoitettu, sinä kuulut jollekin ja

haluan olla hän, joka sydämesi omakseen saa.

Lupaan kantaa sitä matkassani, suojelen kalleinta aarrettani.

On rakkaus tunteista suurin niin, se vie meidät vielä taivaisiin.

 

Olet kiltti sinä Kulkija, kaukaisen maan. Nimestä

uudesta pidän, se olkoon nimeni sinulle vaan.

En tunne sinua, mutta luotan, kanssasi turvassa

kulkea saan. Olet urhea ja komea, minun haaveiden Kulkija.

 

Päivä painui vuorten taa, aurinko jatkoi taivaltaan.

Illan viileys peitti maan ja usva nousi tanssimaan.

Hiljainen Tyttö viluissaan painautui syliin lämpimään.

Haaveiden Kulkija rohkea, halusi olla tärkeä,

hän tuuditti tytön nukkumaan, turvallista unta näkemään.