sunnuntai, 3. syyskuu 2017

Kun 30 vuotta katoaa...


DSC_2610.jpg

No, en tiedä varsinaisesti katosiko, mutta on tullut elettyä ja seikkailtua.

Ikäryhmäni päätti peruskoulun 1988. Elämä oli avoinna edessä, suuret suunnitelmat ja mikään ei voinut meitä kai pysäyttää. Jokainen meistä 112 nuoresta löysi tiensä eteenpäin omalla tavallaan. Meistä tuli opettajia, maanviljelijöitä, liikemiehiä, liikunnanohjaajia, puvustajia, insinöörejä, muusikoita, hoitajia, autoilijoita, yrittäjiä... Kolmen matka on päättynyt ennen aikojaan, mutta he olivat silti osa meitä, meidän suurta porukkaa.

Itse olin vielä 15 vuotias, kun pakkasin tavarani ja muutin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle. Sillä tiellä olen vieläkin, vaikka välillä oli käytännön syistä haettava vauhtia vanhempien suojista. Nyt 30 vuotta myöhemmin, oli aika kohdata menneisyys uudessa valossa eli luokkakokouksessa =)

Luonnollisesti osan porukan kanssa on tullut pidettyä yhteyttä ja ollaan kartalla missä mennään. FB ryhmämme luokkakokouksesta alkoi muodostua suht nopeasti ja kavereita etsittiin kaikin mahdollisin keinoin. Vastuussa oli muutamat super-organisaattorit ja heidän ansiostaan kaikki alkoi hiljalleen kasautua kohti suurta hetkeä. Oli hauskaa seurata, miten profiilikuvat täsmäsivät omiin muistikuviin vuosien takaa ja porukan innostus kasvaa, kun kokonaisuus alkoi hahmottua.

Mutta nyt takaisin itse h-hetkeen! Jännitys oli varmaan päällimmäinen tunteeni matkalla tapaamiseen. Olo oli kuin vuosien takaa koulukaverin synttärijuhliin olisi matkalla, onkohan siellä kivaa ja alkaakohan ne mua... Rohkeasti vain ovesta sisään ja kohtaamaan jotain vanhaa, jotain uutta ja toivottavasti ei mitään sinistä! Sisällä odotti noin 40 ihmistä vuosien takaa.

Maalaispitäjän armollisuutta on ikäryhmät, joista jokainen periaatteessa tuntee tai tietää melkein jokaisen... (Paitsi pikkuveljeni, joka ei koskaan oppinut muistamaan luokkakavereidensa nimiä.)  Kieltämättä aika oli tehnyt tehtävänsä myös minun kohdallani. Osa nimistä oli kadonnut mielestä ja joidenkin kasvojen kohdalla oli hetkellinen yhdistämisen vaikeus menneisyyden siloposkiin. Mutta mitäs pienistä, nyt oltiin tässä ja oli aika päivittää nämä muutamat vuodet tästä välistä.

Kertomuksia elämästä oli juuri niin monta kuin oli kertojaakin ja kyllä niihin mahtuikin paljon. Hauskaa oli muuten huomata, että suht usealla oli ollut lapsen rippijuhlat tänä kesänä! Onnellisuus ja suru, koko elämän kirjo ovat kulkeneet elämässä käsi kädessä.

Muistoja kouluajoilta ei muuten sensuroitu yhtään... Mitäs sitä enää! Yllätyksiä kuultiin ja jotkin asiat saivat vihdoin jopa merkityksen. Opettajia käytiin läpi ja kaikkia pieniä sekä suurempia hauskuuksia mitä tapahtui. Tuntui myös mukavalta kuulla tuttujen vanhempien kuulumisia. Harrastusten (ja tämän pienehkön maalaispitäjän) myötä monet tulivat tutuiksi.

Ilta vierähti nopeasti ja tuntui, että juttua olisi vielä riittänyt. Osa porukkaa jäi jatkamaan yötä, mutta tämä 'vanhus' päätti lähteä oman kullan viereen nukkumaan. Tapaamisemme taival ei kuitenkaan päättynyt ainutlaatuisena hetkenä viime viikonloppuun. Ehei, sunnuntaina oli jo seuraava tapaamis päivä päätetty - tämä porukka taitaa pitää aika huikeat viiskymppiset!

Menneisyys, oi sinä mielenkiintoinen seuralainen...

Kiitos muistoista ja hetkistä jotka ne loi, meistä tuli oman elämämme sankareita!

lauantai, 5. elokuu 2017

Kuinka sisäinen äkäpussi kesytetään?

 

Ainolan%20puisto12.jpg

Jokaisen ihmisen sisällä on oma pieni maailmansa, jota tahtoo hallita ja hajottaa. Johtajanaan oma pieni minä, joka nauraa onnellisena ja kiukuttelee väsyneenä. Sen kanssa on mukavaa elää tasapainossa ja sovussa.

Entäpä ne päivät jolloin oma pieni minä päättää kiukutella asiasta kuin asiasta ja mikään ei passaa? Läheisiään on silloin helppo ärsyttää, töissä kukaan ei tee mitään oikein ja kukaan ei todellakaan ymmärrä minun tarpeitani tässä todellisuudessa! Oma pieni minä päättää alkaa marttyyriksi, hiljaisuus ja omassa itsesäälissä rypeminen on nyt oikeutettua. Kysyttäessä voi toki todeta jotain olevan vialla ja ehkäpä mainita jotain ikuisuus murhetta, mutta hyvässä itsesäälissä pyöriskeltäessä ei pidä mennä kertomaan mikä oikeasti mättää! Ehei, parasta on rypeä ja kitua ihan itse. Elämisen surkeus on tässä parasta kosteusvoidetta hipiälle! Antaa muiden pohtia osuuttaan asioihini ja keksiä omat ratkaisunsa, minä keskityn huokailuun ja mutinaan. Onhan se hiukan epäreilua muita kohtaan, mutta kyse on nyt minusta. On saatava käydä tunteet läpi, kokea yksinäisyyttä, surua ja riittämättömyyttä, epäonnistumista... kaikkea negatiivista... Miksi? Jotta tajuaa hitaasti mitä hyvää omassa elämässä kuitenkin on! Hyvyyden määrä on jokaisella omansa, mutta sitä on varmasti olemassa kun haluaa sen löytää.

Oma sisäinen äkäpussi ei välttämättä ole se helpoin kesytettävä. Oman elämän asiat painavat vaakakupissa toisin kuin muiden. Asioista voi keskustella, mutta ainakin itselläni on siinäkin rajansa. Minun sisimmässäni on paikka, joka on monen asian hautausmaa. Sinne on kuopattu elämän varrelta muistoja sekä tapahtumia. Välillä ne nousevat kummittelemaan ja esittävät eriävää mielipidettä kohtalostaan, tekevät olosta epämukavaa ja saavat ärsytyskynnyksen kohoamaan. Vaikeaa on siinä selittää kanssa eläjälle, että ottaa niin hemmetisti päähän kun vaikkapa vuonna miekka ja kirves tehty päätös vei minua väärään suuntaan ja sitä askelta korjaillaan edelleen. Toinen ei ymmärrä kokonaisuutta menneisyydestä tähän hetkeen ja hyvänä keskustelu yrityksenä alkanut hetki päätyy turhaan selittelyyn. Siinä sitten mietin itsekseni, että olisiko pitänyt vain olla hiljaa ja pestä vaikkapa sauna. 

Elämämme kuva koostuu tuhansista paloista. Miten selvittää niitä toiselle, kun ei itsekään aina ymmärrä omaa osaansa? Miten saada sisälleen tasapainoa, kun tuntuu kävelevän ylisuurilla koroilla? En muuten tiedä. Opettelen edelleen.

Taustalla soi Sunrise Avenue ja Nothing is over. Niinhän se on, mikään ei ole ohi! On vain yritettävä kovemmin ja yhdessä asioista selviää. Ehkäpä myös mennesyyden haamuista, tulevaisuuden peloista ja siitä sisäisen äkäpussin kesytyksestä.

Nyt rakkaan kanssa elokuviin.

 

lauantai, 24. kesäkuu 2017

Pieni halaus


DSC_2207.jpg

Kesän kynnyksellä on päiväkodeissa monta haikeaa hetkeä niin aikuisten kuin lastenkin päivissä. Lapset vaihtavat hoitopaikkoja, kavereita jää pois kokonaan tai he jäävät lomalle ja eskarit jättävät päiväkodin maailman lopullisesti taakseen. Pienet kädet kietoutuvat vielä viimeiset kerrat kaverien sekä hoitajien kaulaan tai reipas käden puristus hellittää hitaasti hyvästiä tehden. On aika jatkaa matkaa kesän seikkailuihin tai uusiin haasteisiin. Lapset kokevat nuo hetket monella tavalla, joillekin se on kuin mikä hetki päivästä hyvänsä ja joillekin se voi olla kyyneleetkin nostattava tunne.

Hoitajana koen nämä hetket sisintäni myöten. Minulle jokainen lapsi on tärkeä ja tunneside heihin saattaa olla vahvakin. Joidenkin kanssa tehdään töitä enemmän ja joidenkin kanssa mennään rauhallisempaa reittiä. Muutosten koittaessa on jälleen toivottava, että oma työ tuottaa tulosta ja elämän pienet opit ovat tukevasti mukana matkassa. Me unohdumme pian lasten mielestä, mutta lapset ehkä hitaammin meidän mielistämme. Meidän osuutemme lasten elämässä on kuitenkin vain väliaikainen.

Vai onko sittenkään kaikkien kohdalla? Ei muuten taida olla. Ainakaan omalla kohdallani! Joidenkin lasten kanssa olen vieläkin moikkaus väleissä ja vanhemmatkin tunnistaa kadulla tai kauppojen käytävillä. Muutaman vanhemman kanssa ollaan tultu paremmiksikin tutuiksi ja yhteydeet säilyvät. Näistä ihmisistä olen todella iloinen ja on hienoa seurata vielä vuosien päästä mihin näiden lasten tiet vievät.


Aamuisin sinut syliin otin tai viereeni vilkuttamaan, pyyhin kaipuun kyyneleet ja aamiaisen eteesi ojensin. Minä sinut päivän puuhiin opastin ja vierelläsi kuljin. Opetin miten tekemiset saat hyvin sujumaan ja kaverit leikkiin osallistumaan. Me yhdessä laulut laulettiin ja sadut luettiin, keksittiin uusia juttuja kun vanhat olivat jo liian tuttuja.

Unten aikaan sinua silitin ja lupasin leikkien taas jatkuvan, kun hetken maltat antaa pienten silmiesi lepäävän. Yhdessä naurettiin tai melkein itkettiin, haavat parantuivat laastarilla tai oikealla taikapuhalluksella. Hassut jutut kerrottiin muillekin ja uudet opit saivat suuren kunnian. Päivittäin lelut levisivät lattialle, kynät karkasivat pöydälle ja vaatteet piiloutuivat naulakkoon, yhdessä ne ruotuun laitettiin ja jokaiselle paikka löydettiin.

Ulkona leikit kasvoivat pihaa suuremmiksi, mielikuvitus nousi pilviin asti. Keinut muuttuivat raketeiksi, hiekkalaatikko autoradaksi, liukumäen alus kukkakaupaksi ja muu piha suureksi viidakoksi. Hoitotädit olivat välillä mörköjä ja välillä hassuja höpöttäjiä. Vaikka huomiota ei heti saanut, kuitenkin tiedettiin, missä kukin teki mitäkin. Silmät niskassakin ja kymmenen kättä kahden sijaan, teki päivästäsi turvallisemman.

Jokaisen päivän jälkeen saatoin sisimmässäni kiittää vanhempiasi sinun lainastasi, hetkistä joita sain kanssasi jakaa. Tein heidän työpäivästä ehkä helpomman, mutta itse sain sinun kanssasi enemmän. 

Voi olla etten vuosien päästä muista nimeäsi, mutta sinut muistan varmasti. Jokainen jätätte pienen jäljen meidän hoitotätien muistojen kirjaan ja ne suloisten hetkien jäljet ovat siellä aina.




keskiviikko, 14. kesäkuu 2017

Lemmikkien viemää

Ensiksi haluan palata edellisen kirjoitukseni aiheeseen. Pikkuveljeni selvisi koettelemuksistaan ja on kotona kuntoutumassa perheensä parissa. Olen syvästi kiitollinen, että saamme pitää hänet vielä joukossamme. Lämmin kiitos omasta puolestani kaikille, jotka häntä niin monella tapaa olette tukeneet! 

DSC_2665.jpg

Olin vajaa neljä vuotias kun meille tuli ensimmäinen koira perheeseen. Muistan sen puulaatikon isovanhempien lasiverannalla ja sieltä kuuluvan oudon ääntelyn. Laatikossa elämää piti saksanpaimenkoira Jali. Se oli viisas ja upea koira. Tietenkin joitakin harmillisia vahinkoja sattui tuohon viisauteen nähden, mutta ei ole koiran syy, jos naapurustossa kaneja pidetään pihalla aitauksessa tai undulaatti karattuaan jää hampaiden väliin... Jali rakasti meitä lapsia ja suojeli suurella sydämellä. Pikkuveli ei taapertanut kotipihasta karkuun, vaan Jali kävi ajoissa tönäisemässä hänet pehmeästi nurin niin kauan, kunnes nenän suunta oli taas omalle pihalle. Talvella oli mahtavaa istua ahkion kyydissä kun koira veti ja välillä ihan vauhdillakin. Iltaisin oli mukavaa mennä nukkumaan, kun Jali oli lämmittänyt sängyn jalkopään ja tavallisesti kömpi nukkumaan mennessä siihen takaisin. Niin, kaikille bakteeri/kirppu/punkki/lika ja allergia kammoisille tiedoksi sekä selvennykseksi, meillä koirat saivat nukkua sängyssä. 

Jalin kaveriksi tuli jossain vaiheessa löwchen koira Carra. Carralla oli terveydellisiä vaikeuksia ja hänen elämänsä jäi surullisen lyhyeksi. Carra oli kuitenkin upea näyttelykoira ja nautti siitä touhusta kovin. Jali suri kaverinsa kuolemaa syvästi. Ruoka ei maistunut ja koira oli selkeästi ikävissään. Tilanteen pelasti kyläilemään tullut pieni kääpiösnautseri neiti ja ilo palasi taas isoon koiraan.

Kääpiösnautseri neiti jätti meihin lähtemättömän vaikutuksen ja niin hänen ensimmäisestä pentueestaan tuli meille uusi asukki Ressu. Jali opetti pennun tavoille ja viimeisenä iltanaan kävelytti seuraajansa kotimme tontin ympäri. Näytti kai, että tässä on rajat joita vahdit, minun on aika lähteä...

Ressu oli minun ensimmäinen oma koirani ja myöskin tavan persoona. Luki ajatukset, aavisti tilanteet, hurmasi ihmiset ja oli uskollinen kumppani. Ressu jaksoi kuunnella nuoren tytön rakkaushuolet ja odotti ikkunalaudalla maaten koko päivän, kun aavisti, että emäntä tulee illalla viikonlopuksi kotiin. Opiskelemaan lähdettyäni en voinut ottaa sitä mukaani, mutta paras paikka sille olikin tutuksi käynyt koti ja perhe. Ressu oli perheeni mukana kaikkialla minne koiran vaan saattoi viedä. Sillä oli oikeus käydä myös sairaalassa tervehtimässä ukkiani. Ressu oli myös mukana kun menin naimisiin, rusetti kaulassa se seurasi mitä tapahtuu. Ressun taival kesti 15 vuotta ja sen kuolemaa surtiin pitkään. 

Toinen koirani oli sekarotuinen koiruus Jami. Kahden metsäkoiran rakkaudenhedelmä ei soveltunut Vaasalaiseen opiskelijaboxiin ja eräänä viikonloppuna matkasin vanhempieni luota takaisin kotiin ilman koiraa. Jami jäi tyytyväisenä vahtimaan vanhempieni pihamaata ja seuraksi Ressulle. Jami oli minulle rakas sekä ainutlaatuinen koira, mutta silti arvoitus loppuun saakka. Jami rakasti mustikoita ja ihmeellistä on, että sen hautapaikan edessä kypsyy aina mustikoita oli satoa luvassa tai ei.

Elämä ilman koiraa on kuin...elämä ilman koiraa. No, minä olen niin tottunut elämään lemmikkien kanssa, että kotimme on täyttynyt niin koirista kuin hamstereista sekä gerbiileistäkin. Tällähetkellä koti-laumaamme kuuluvat mittelspiz Kapu (9v) ja volpino italiano Nipa (5v) sekä kaksi roborovski hamsteria Jing ja Jang. Hamsteri kuumeen aloittivat tyttären hankkimat syyrialaishamsteri Suffeli sekä talvikko Snowball kuusi vuotta sitten. Nyt talvikkoja on ollut jo useita hauskoja persoonia, vaan harmillista on niiden elämänkaaren lyhyys. Gerbiilejä minulla oli ollut jo nuoruudessa ja niiden ostaminen tuntui taas vuosien jälkeen mukavalta ajatukselta. Nyt gerbiilit ovat vieneet tyttären sydämen ja vilistävät hänen kodissaan.

Lemmikit ovat opettaneet meidän perheessä vastuullisuutta, huolehtimista ja rakkautta sekä kunnioitusta eläinkuntaa kohtaan. Ne ovat yhteinen harrastus. Vaikka välillä niissä tuskastuttaa jotkin asiat, niin en olisi oikeasti valmis muuttamaan tilannetta. Tähän elämän vaiheeseen kuuluvat nämä lemmikit. Koirani Kapu on kulkenut vierelläni avioliiton loppumetrit ja seurannut uskollisesti uuteen elämänvaiheeseen. Se on ollut vierellä kun olen itkenyt tuskasta ja selvinnyt masennuksesta. Se on ollut ja on vierellä, kun olen saanut elämäni uuteen järjestykseen ja on monta syytä olla onnellinen. Tuo koira on pienuudestaan huolimatta tehnyt henkisesti suuria meidän perheessä. Niin minulle kuin lapsillekin. Toinen koiramme Nipa on tapaus sinänsä. Välillä tuntuu etteivät aivot kuuluneet kauppahintaan... Silti sen levottomuuden taakse kätkeytyy suuri määrä pienen koiran vilpitöntä rakkautta ja uskollisuutta. Se yrittää tehdä parhaansa, mutta tuo ongelmallinen levottomuus ei aina ole kunniaksi. Silti, se on pieni valkea koira joka rakastaa perhettään yli kaiken.

Koirista voisi kertoa monta hauskaa tarinaa, mutta jätän nyt väliin. Olkoon tämä kirjoitus kunnianosoitus elämäni eläimille. Jokaiselle pienelle ja suurelle sydämelle sekä tassulle. Ilman niitä olisi moni hymy jäänyt hymyilemättä!

 

DSC_2671.jpg

 

lauantai, 13. toukokuu 2017

Pikkuveli

 

DSC_1753.jpg

Viikko sitten tuli puhelu, pikkuveli oli saanut sydänkohtauksen. Ensimmäinen oma ajatus oli että; ahaa, sehän ei ole mahdollista, kyseessä oli varmasti vain rytmihäiriö. Vaan eipä ollut ja edessä oli pitkän pitkä lauantai ilta. Nyt on takana pitkä viikko ja näyttää siltä, että pikkuveli selviää elämään takaisin, mutta edessä on vielä useampi este ylitettävänä ennen normaalimpaa elämää.

Olen ollut aina huolehtiva isosisko, se on tullut ihan luonnostaan, ei käskynä tai pyyntönä. Meidän sisarus trio on vahva ja olemme aina voineet luottaa toisiimme. Nyt mennyt viikko on tuntunut oudolta. Pikkuveli makaa sairaalassa toisessa päässä suomea. Minä en voi osaltani tehdä mitään, on luotettava vieraisiin ihmisiin, suureen määrään eri laitteita ja johonkin suurempaan Voimaan, joka pitää veljen hengissä. (Ja en tarkoita tässä sähkölaitosta) Arvostus ensihoitajia, lääkäreitä sekä sairaanhoitajia kohtaan on noussut taas pintaan, heidän työnsä ja ammattitaitonsa on käsittämätöntä. Syvä kumarrus ja lämmin kiitos teille kaikille.

Elämään kuuluvat monenmoiset tapahtumat, ne tulevat usein yllättäen ja siinä ehkäpä niiden siunauskin. Nämä asiat saavat meidät reagoimaan ja muuttamaan omaa arkeamme. Tarkoitan tällä nyt kaikkea niin hyvässä kuin huonossakin. Onnelliset asiat saavat mielen ja elämän uuteen valoon, surulliset asiat saavat mielen sekä elämän uuteen valoon. Rehellisesti sanottuna, tarvitsemme molempia ääripäitä. Mielenkiintoista on ajatella, että nuo olemmat ääripäät tuovat aina meidät takaisin yhteen ja samaan asiaan; meihin itseemme ja lähimmäisiimme. Miten minun elämäni jatkuu tämän onnellisen uutisen jälkeen, miten se vaikuttaa minuun? Miten minun elämäni jatkuu tämän surullisen uutisen jälkeen, miten se vaikuttaa minuun? Joidenkin asioiden kohdalla tulee ajatus, eipä tunnu missään... Vaan onko se niin? 

Kun kerron, että 41 vuotias pikkuveljeni sai sydänkohtauksen ja oli kuolla, mutta hänen vaimonsa elvytti häntä siihen asti kunnes ambulanssi tuli. Kuinkahan moni tämän lukenut miettii nyt itseään, omaa terveyttään, läheisiään, tai elvytystaitojaan? Tämä yksi sydän pysähtyi ja lopulta käynnistyi, mutta nuo minuutit eivät vaikuttaneet vain veljeeni vaan ne vaikuttivat ja vaikutavat useaan ihmiseen. Elämän haastetta ja makua.

Aurinko paistaa, elämä jatkuu ja kaikella on tarkoituksensa. Huominen äitienpäivä on lähipiirissäni erilainen. Veljen perhe viettää sen ilman isän läsnäoloa, oma äitini menee katsomaan teholla makaavaa poikaansa, minä saan tyttäreni kylään ja toisen veljen perheessä mennään suht vanhaan malliin, mutta molemmat mummot taitavat tälläkertaa olla läsnä. Ei ehkä kaikki mene niinkuin lehtien kansissa julistetaan, mutta me otamme vastaan asiat nyt näin. Muuksi emme voi muuttua ja haluamme iloita siitä mitä on.

Oikein hyvää Äitienpäivää kaikille Äideille, äidiksi tuleville ja äitydestä haaveileville. Maailmassa on paljon lapsia jotka haluaisivat oman äidin, joten jos emme voi tehdä mitään konkreettista niin toivotaan ja rukoillaan, että hekin löytävät tien lämpimään ja turvalliseen syliin.

JA VIELÄ YKSI TÄRKEÄ JUTTU! SE ELVYTYS!

PAINELU- JA PUHALLUSELVYTYS: 2 PUHALLUSTA JA 30 PAINALLUSTA!

 Käy katsomassa tarkemmat neuvot ja ohjeet vaikkapa Suomen Punaisen Ristin sivuilta  -Kiitos