lauantai, 24. kesäkuu 2017

Pieni halaus


DSC_2207.jpg

Kesän kynnyksellä on päiväkodeissa monta haikeaa hetkeä niin aikuisten kuin lastenkin päivissä. Lapset vaihtavat hoitopaikkoja, kavereita jää pois kokonaan tai he jäävät lomalle ja eskarit jättävät päiväkodin maailman lopullisesti taakseen. Pienet kädet kietoutuvat vielä viimeiset kerrat kaverien sekä hoitajien kaulaan tai reipas käden puristus hellittää hitaasti hyvästiä tehden. On aika jatkaa matkaa kesän seikkailuihin tai uusiin haasteisiin. Lapset kokevat nuo hetket monella tavalla, joillekin se on kuin mikä hetki päivästä hyvänsä ja joillekin se voi olla kyyneleetkin nostattava tunne.

Hoitajana koen nämä hetket sisintäni myöten. Minulle jokainen lapsi on tärkeä ja tunneside heihin saattaa olla vahvakin. Joidenkin kanssa tehdään töitä enemmän ja joidenkin kanssa mennään rauhallisempaa reittiä. Muutosten koittaessa on jälleen toivottava, että oma työ tuottaa tulosta ja elämän pienet opit ovat tukevasti mukana matkassa. Me unohdumme pian lasten mielestä, mutta lapset ehkä hitaammin meidän mielistämme. Meidän osuutemme lasten elämässä on kuitenkin vain väliaikainen.

Vai onko sittenkään kaikkien kohdalla? Ei muuten taida olla. Ainakaan omalla kohdallani! Joidenkin lasten kanssa olen vieläkin moikkaus väleissä ja vanhemmatkin tunnistaa kadulla tai kauppojen käytävillä. Muutaman vanhemman kanssa ollaan tultu paremmiksikin tutuiksi ja yhteydeet säilyvät. Näistä ihmisistä olen todella iloinen ja on hienoa seurata vielä vuosien päästä mihin näiden lasten tiet vievät.


Aamuisin sinut syliin otin tai viereeni vilkuttamaan, pyyhin kaipuun kyyneleet ja aamiaisen eteesi ojensin. Minä sinut päivän puuhiin opastin ja vierelläsi kuljin. Opetin miten tekemiset saat hyvin sujumaan ja kaverit leikkiin osallistumaan. Me yhdessä laulut laulettiin ja sadut luettiin, keksittiin uusia juttuja kun vanhat olivat jo liian tuttuja.

Unten aikaan sinua silitin ja lupasin leikkien taas jatkuvan, kun hetken maltat antaa pienten silmiesi lepäävän. Yhdessä naurettiin tai melkein itkettiin, haavat parantuivat laastarilla tai oikealla taikapuhalluksella. Hassut jutut kerrottiin muillekin ja uudet opit saivat suuren kunnian. Päivittäin lelut levisivät lattialle, kynät karkasivat pöydälle ja vaatteet piiloutuivat naulakkoon, yhdessä ne ruotuun laitettiin ja jokaiselle paikka löydettiin.

Ulkona leikit kasvoivat pihaa suuremmiksi, mielikuvitus nousi pilviin asti. Keinut muuttuivat raketeiksi, hiekkalaatikko autoradaksi, liukumäen alus kukkakaupaksi ja muu piha suureksi viidakoksi. Hoitotädit olivat välillä mörköjä ja välillä hassuja höpöttäjiä. Vaikka huomiota ei heti saanut, kuitenkin tiedettiin, missä kukin teki mitäkin. Silmät niskassakin ja kymmenen kättä kahden sijaan, teki päivästäsi turvallisemman.

Jokaisen päivän jälkeen saatoin sisimmässäni kiittää vanhempiasi sinun lainastasi, hetkistä joita sain kanssasi jakaa. Tein heidän työpäivästä ehkä helpomman, mutta itse sain sinun kanssasi enemmän. 

Voi olla etten vuosien päästä muista nimeäsi, mutta sinut muistan varmasti. Jokainen jätätte pienen jäljen meidän hoitotätien muistojen kirjaan ja ne suloisten hetkien jäljet ovat siellä aina.




keskiviikko, 14. kesäkuu 2017

Lemmikkien viemää

Ensiksi haluan palata edellisen kirjoitukseni aiheeseen. Pikkuveljeni selvisi koettelemuksistaan ja on kotona kuntoutumassa perheensä parissa. Olen syvästi kiitollinen, että saamme pitää hänet vielä joukossamme. Lämmin kiitos omasta puolestani kaikille, jotka häntä niin monella tapaa olette tukeneet! 

DSC_2665.jpg

Olin vajaa neljä vuotias kun meille tuli ensimmäinen koira perheeseen. Muistan sen puulaatikon isovanhempien lasiverannalla ja sieltä kuuluvan oudon ääntelyn. Laatikossa elämää piti saksanpaimenkoira Jali. Se oli viisas ja upea koira. Tietenkin joitakin harmillisia vahinkoja sattui tuohon viisauteen nähden, mutta ei ole koiran syy, jos naapurustossa kaneja pidetään pihalla aitauksessa tai undulaatti karattuaan jää hampaiden väliin... Jali rakasti meitä lapsia ja suojeli suurella sydämellä. Pikkuveli ei taapertanut kotipihasta karkuun, vaan Jali kävi ajoissa tönäisemässä hänet pehmeästi nurin niin kauan, kunnes nenän suunta oli taas omalle pihalle. Talvella oli mahtavaa istua ahkion kyydissä kun koira veti ja välillä ihan vauhdillakin. Iltaisin oli mukavaa mennä nukkumaan, kun Jali oli lämmittänyt sängyn jalkopään ja tavallisesti kömpi nukkumaan mennessä siihen takaisin. Niin, kaikille bakteeri/kirppu/punkki/lika ja allergia kammoisille tiedoksi sekä selvennykseksi, meillä koirat saivat nukkua sängyssä. 

Jalin kaveriksi tuli jossain vaiheessa löwchen koira Carra. Carralla oli terveydellisiä vaikeuksia ja hänen elämänsä jäi surullisen lyhyeksi. Carra oli kuitenkin upea näyttelykoira ja nautti siitä touhusta kovin. Jali suri kaverinsa kuolemaa syvästi. Ruoka ei maistunut ja koira oli selkeästi ikävissään. Tilanteen pelasti kyläilemään tullut pieni kääpiösnautseri neiti ja ilo palasi taas isoon koiraan.

Kääpiösnautseri neiti jätti meihin lähtemättömän vaikutuksen ja niin hänen ensimmäisestä pentueestaan tuli meille uusi asukki Ressu. Jali opetti pennun tavoille ja viimeisenä iltanaan kävelytti seuraajansa kotimme tontin ympäri. Näytti kai, että tässä on rajat joita vahdit, minun on aika lähteä...

Ressu oli minun ensimmäinen oma koirani ja myöskin tavan persoona. Luki ajatukset, aavisti tilanteet, hurmasi ihmiset ja oli uskollinen kumppani. Ressu jaksoi kuunnella nuoren tytön rakkaushuolet ja odotti ikkunalaudalla maaten koko päivän, kun aavisti, että emäntä tulee illalla viikonlopuksi kotiin. Opiskelemaan lähdettyäni en voinut ottaa sitä mukaani, mutta paras paikka sille olikin tutuksi käynyt koti ja perhe. Ressu oli perheeni mukana kaikkialla minne koiran vaan saattoi viedä. Sillä oli oikeus käydä myös sairaalassa tervehtimässä ukkiani. Ressu oli myös mukana kun menin naimisiin, rusetti kaulassa se seurasi mitä tapahtuu. Ressun taival kesti 15 vuotta ja sen kuolemaa surtiin pitkään. 

Toinen koirani oli sekarotuinen koiruus Jami. Kahden metsäkoiran rakkaudenhedelmä ei soveltunut Vaasalaiseen opiskelijaboxiin ja eräänä viikonloppuna matkasin vanhempieni luota takaisin kotiin ilman koiraa. Jami jäi tyytyväisenä vahtimaan vanhempieni pihamaata ja seuraksi Ressulle. Jami oli minulle rakas sekä ainutlaatuinen koira, mutta silti arvoitus loppuun saakka. Jami rakasti mustikoita ja ihmeellistä on, että sen hautapaikan edessä kypsyy aina mustikoita oli satoa luvassa tai ei.

Elämä ilman koiraa on kuin...elämä ilman koiraa. No, minä olen niin tottunut elämään lemmikkien kanssa, että kotimme on täyttynyt niin koirista kuin hamstereista sekä gerbiileistäkin. Tällähetkellä koti-laumaamme kuuluvat mittelspiz Kapu (9v) ja volpino italiano Nipa (5v) sekä kaksi roborovski hamsteria Jing ja Jang. Hamsteri kuumeen aloittivat tyttären hankkimat syyrialaishamsteri Suffeli sekä talvikko Snowball kuusi vuotta sitten. Nyt talvikkoja on ollut jo useita hauskoja persoonia, vaan harmillista on niiden elämänkaaren lyhyys. Gerbiilejä minulla oli ollut jo nuoruudessa ja niiden ostaminen tuntui taas vuosien jälkeen mukavalta ajatukselta. Nyt gerbiilit ovat vieneet tyttären sydämen ja vilistävät hänen kodissaan.

Lemmikit ovat opettaneet meidän perheessä vastuullisuutta, huolehtimista ja rakkautta sekä kunnioitusta eläinkuntaa kohtaan. Ne ovat yhteinen harrastus. Vaikka välillä niissä tuskastuttaa jotkin asiat, niin en olisi oikeasti valmis muuttamaan tilannetta. Tähän elämän vaiheeseen kuuluvat nämä lemmikit. Koirani Kapu on kulkenut vierelläni avioliiton loppumetrit ja seurannut uskollisesti uuteen elämänvaiheeseen. Se on ollut vierellä kun olen itkenyt tuskasta ja selvinnyt masennuksesta. Se on ollut ja on vierellä, kun olen saanut elämäni uuteen järjestykseen ja on monta syytä olla onnellinen. Tuo koira on pienuudestaan huolimatta tehnyt henkisesti suuria meidän perheessä. Niin minulle kuin lapsillekin. Toinen koiramme Nipa on tapaus sinänsä. Välillä tuntuu etteivät aivot kuuluneet kauppahintaan... Silti sen levottomuuden taakse kätkeytyy suuri määrä pienen koiran vilpitöntä rakkautta ja uskollisuutta. Se yrittää tehdä parhaansa, mutta tuo ongelmallinen levottomuus ei aina ole kunniaksi. Silti, se on pieni valkea koira joka rakastaa perhettään yli kaiken.

Koirista voisi kertoa monta hauskaa tarinaa, mutta jätän nyt väliin. Olkoon tämä kirjoitus kunnianosoitus elämäni eläimille. Jokaiselle pienelle ja suurelle sydämelle sekä tassulle. Ilman niitä olisi moni hymy jäänyt hymyilemättä!

 

DSC_2671.jpg

 

lauantai, 13. toukokuu 2017

Pikkuveli

 

DSC_1753.jpg

Viikko sitten tuli puhelu, pikkuveli oli saanut sydänkohtauksen. Ensimmäinen oma ajatus oli että; ahaa, sehän ei ole mahdollista, kyseessä oli varmasti vain rytmihäiriö. Vaan eipä ollut ja edessä oli pitkän pitkä lauantai ilta. Nyt on takana pitkä viikko ja näyttää siltä, että pikkuveli selviää elämään takaisin, mutta edessä on vielä useampi este ylitettävänä ennen normaalimpaa elämää.

Olen ollut aina huolehtiva isosisko, se on tullut ihan luonnostaan, ei käskynä tai pyyntönä. Meidän sisarus trio on vahva ja olemme aina voineet luottaa toisiimme. Nyt mennyt viikko on tuntunut oudolta. Pikkuveli makaa sairaalassa toisessa päässä suomea. Minä en voi osaltani tehdä mitään, on luotettava vieraisiin ihmisiin, suureen määrään eri laitteita ja johonkin suurempaan Voimaan, joka pitää veljen hengissä. (Ja en tarkoita tässä sähkölaitosta) Arvostus ensihoitajia, lääkäreitä sekä sairaanhoitajia kohtaan on noussut taas pintaan, heidän työnsä ja ammattitaitonsa on käsittämätöntä. Syvä kumarrus ja lämmin kiitos teille kaikille.

Elämään kuuluvat monenmoiset tapahtumat, ne tulevat usein yllättäen ja siinä ehkäpä niiden siunauskin. Nämä asiat saavat meidät reagoimaan ja muuttamaan omaa arkeamme. Tarkoitan tällä nyt kaikkea niin hyvässä kuin huonossakin. Onnelliset asiat saavat mielen ja elämän uuteen valoon, surulliset asiat saavat mielen sekä elämän uuteen valoon. Rehellisesti sanottuna, tarvitsemme molempia ääripäitä. Mielenkiintoista on ajatella, että nuo olemmat ääripäät tuovat aina meidät takaisin yhteen ja samaan asiaan; meihin itseemme ja lähimmäisiimme. Miten minun elämäni jatkuu tämän onnellisen uutisen jälkeen, miten se vaikuttaa minuun? Miten minun elämäni jatkuu tämän surullisen uutisen jälkeen, miten se vaikuttaa minuun? Joidenkin asioiden kohdalla tulee ajatus, eipä tunnu missään... Vaan onko se niin? 

Kun kerron, että 41 vuotias pikkuveljeni sai sydänkohtauksen ja oli kuolla, mutta hänen vaimonsa elvytti häntä siihen asti kunnes ambulanssi tuli. Kuinkahan moni tämän lukenut miettii nyt itseään, omaa terveyttään, läheisiään, tai elvytystaitojaan? Tämä yksi sydän pysähtyi ja lopulta käynnistyi, mutta nuo minuutit eivät vaikuttaneet vain veljeeni vaan ne vaikuttivat ja vaikutavat useaan ihmiseen. Elämän haastetta ja makua.

Aurinko paistaa, elämä jatkuu ja kaikella on tarkoituksensa. Huominen äitienpäivä on lähipiirissäni erilainen. Veljen perhe viettää sen ilman isän läsnäoloa, oma äitini menee katsomaan teholla makaavaa poikaansa, minä saan tyttäreni kylään ja toisen veljen perheessä mennään suht vanhaan malliin, mutta molemmat mummot taitavat tälläkertaa olla läsnä. Ei ehkä kaikki mene niinkuin lehtien kansissa julistetaan, mutta me otamme vastaan asiat nyt näin. Muuksi emme voi muuttua ja haluamme iloita siitä mitä on.

Oikein hyvää Äitienpäivää kaikille Äideille, äidiksi tuleville ja äitydestä haaveileville. Maailmassa on paljon lapsia jotka haluaisivat oman äidin, joten jos emme voi tehdä mitään konkreettista niin toivotaan ja rukoillaan, että hekin löytävät tien lämpimään ja turvalliseen syliin.

JA VIELÄ YKSI TÄRKEÄ JUTTU! SE ELVYTYS!

PAINELU- JA PUHALLUSELVYTYS: 2 PUHALLUSTA JA 30 PAINALLUSTA!

 Käy katsomassa tarkemmat neuvot ja ohjeet vaikkapa Suomen Punaisen Ristin sivuilta  -Kiitos

 

lauantai, 29. huhtikuu 2017

Eksyitkö kevät?

DSC_2274.jpg

Kevät, tuo ihana kevät ja sen kruunaava vappu. Minulle vappu merkitsee varsinaisesti puutarha kauden avausta. Harava, työhanskat, kukkapurkit, multapussi, lapio, roskapussit ja mieli täynnä ideoita. Lintujen laulu ja auringon lämmittävä paiste extrana antaa vain lisää intoa. Sama tunne sekä odotus vuodesta toiseen ja ennenkaikkea säästä riippumatta. Maltan kyllä odottaa, mutta välillä odottavan aika tuntuu pitkälle ja tylsälle.

Tänä vuonna tuntuu kevät eksyneen johonkin sivupolulle. Se yrittää kyllä saapua, mutta ei vain löydä reittiä takaisin. Sillävälin talvenhäntä härnää ja kiusaa, pyryttää lunta ja nipistelee pakkasella. Naureskeleeko meille kevään odottajille? Luonnolla on omat lakinsa ja sille ei voi ihminen lopulta mitään. Jospa ensi viikolla kevät löytäisi jo tiensä tänne.

Facebook päivityksistä päätellen etelässä on juuri nyt hieman lumista. Täällä pohjoisemmassa aurinko kuitenkin paistaa ja lämpötila näytti iltapäivällä meidän terassilla +13. Huomenna taidetaan saada mekin sitä lunta vielä, mutta ennemmin nyt kuin kesäkuussa! Harava pääsi kuitenkin lämmittelykierrokselle ja lumikasatkin pienenivät hyvällä vauhdilla. Luotetaan, että äitienpäiväksi on puut saaneet vihreät silmunsa hyvälle alulle, ruohot viheriöi ja kukat alkavat vallata pientareita sekä kukkapenkkejä.

Sata vuotiaan Suomen kunniaksi voisi kaikki itseasiassa istuttaa kukkia ja pensaita! Kerrostalojen parvekkeet saisi loistonsa jouluvalojen jälkeen kukkalaatikoista ja kaikkien pihojen edustat täytetään kukilla. Ja kukaan ei riko, turmele eikä tuhoa mitenkään mitään istutuksia! Vaikka vettä ja räntää tulisi koko kesä, niin ei lannistuta. Tämä maailma tarvitsee kauneutta, jonka luonto on meille antanut. Me saamme osaltamme nyt koristaa maata, jonka puolesta ovat aikaisemmat sukupolvet taistelleet. Kaikella kunnioituksella, mutta itse olen oikein hyvilläni ettei minun tarvitse nyt hölpöttää venäjää ja olla kyseisen maan johtajan alamainen. Kiitos Ukki ja Pappa sekä kaikki te muut asiaan osalliset.

Haastan tässä ja nyt jokaisen tätä lukevan istuttamaan haluamansa kasvin tai puun, purkkiin tai maahan, oman maamme kunniaksi. Ja saa yllyttää muutaman kaverinkin mukaan!

Värien täyttämää Kevättä!

 

perjantai, 31. maaliskuu 2017

Hiihdon hurmaa ;)

 

DSC_1941.jpg

Me suomalaiset olemme kuulemma ja todennäköisesti hiihtohöperöä kansaa. Pitkin suomen latuja sivakoidaan kelissä kuin kelissä ja tarvittaessa kammetaan hitaammat perinteisen tavan hipsuttelijat voimasanoin ojan pohjalle räpiköimään. Ladulle ei tulla taivastelemaan luonnon kauneutta vaan hiihtämään hapensaantikykyä uhmaten! Pakkasella tiukka ilme on kohmettunut kasvoihin kiinni ja onnellisuuden tai nautinnon kuvastus jää jäätyneiden silmäripsien peittoon.

Luisteluhiihto on taitolaji, perinteisen hiihtäminen lähinnä latujen tukkimista, mutta asusteet ja varusteet on kummallakin tyylillä oltava kauden viimeisintä huutoa. Jos luistelun tekniikka ei ole hallussa, se voi näyttää albatrossin alku kiihdytykseltä kilometri tolkulla ja silloin ojaan pusketut perinteisen hiihtäjät pääsevät pelkällä naurun voimalla pöpeliköstä ylös! 

Ehkä edellä kuvaamani ei ole totta, mutta miksi minulla oli tuollainen ajatus tämän ajan hiihdosta? Tottakai hiihtolatuja täyttävät pääosin ihanat ja rennot, kaikesta nauttivat hiihtäjät! Itse minä loin mielessäni harmaata kuvaa koko harrastuksesta ja typerästä syystä.

Pienenä olin kova tyttö hiihtämään. Kävin useissa hiihtokilpailussa opettelemassa häviämisen kultaisen taidon, mutta nautin silti suunnattomasti kotimetsässä hiihtämisestä yksin, perheen tai kavereiden kanssa. Opiskeluaikana vuonna 1989 jäädytimme lastentapahtumaa varten lumiveistoksia, joissa lapsilla oli mahdollisuus leikkiä. Tekeleet olivat suuria ja täyttivät opiston pihaa monin kohdin. Päätimme vielä illalla lähteä hiihtämään kavereiden kanssa lammen jäälle. Kamppeet päälle, sukset jalkaan ja menoksi. Eräs pihan mäki koitui sitten minun harmikseni... Veistoksia jäädyttäessä oli kyseinen tienpätkä saanut peilijään pintaan ja pimeässä en sitä tajunnut, kunnes oli liian myöhäistä. Vauhti kiihtyi, pito katosi ja olin viiden sekunnin ajan ilmassa lentävä x asentoinen tyttö. Mahdollinen huudahdus tyrehtyi keuhkojen tyhjetessä jäisen seinämän kosketukseen ja kylkiluun (tai kahden) rasahdukseen. 

Nauraminen otti kipeää parisen viikkoa ja voi vain kuvitella, miten opiskelukaverit keksivätkin vuosisadan hauskimmat jutut juuri noina viikkoina! Hiihtäminen jäi myös ja se tauko kestikin 28 vuotta... Ensin se jäi ihan olosuhteiden ja asumispaikkojen tähden, mutta ajanmyötä siitä tuli alussa kuvaamieni mielikuvien myötä kammotus.

Mutta, kuten äitini oli todennut, ihmeiden aika ei ole ohi. Olen ostanut sukset useita vuosia sitten ja kummasti ne tuntuivat kutsuvan takaisin ladulle. Erässä työpaikassani hiihtämättömyydestäni oli tullut yleinen vitsien aihe ja itse pidin sitä hyvin esillä. Ehkäpä sekin lykkäsi haluani kokeilla. No, sitä tikulla silmään, joka nyt vanhoja muistelee.

Joitakin viikkoja sitten sovimme miehen kanssa, että lähdemme vihdoinkin hiihtämään. Viime viikonloppuna ilma oli suloisen kutsuva ulkoiluun ja sukset kaivettiin esiin. Unohdin paineet hienosta hiihtoasustuksesta, hiihtämisen tekniikasta ja muusta. Halusin vain kokea sen tunteen josta nautin kauan kauan sitten. Vuosienkin jälkeen taito oli olemassa! Suksien voiteet ei vastanneet mitenkään ladun pintaan soveltuvaa, mutta lopulta sillä ei ollut väliä. Nautin hiihtämisestä ihan sillä perinteisellä tyylillä, kukaan ei kammennut minua ojaan ja miltei kaikki vastaantulijat tervehtivät ystävällisesti. Olo oli kuin voittajalla saavuttuamme takaisin kotiin, kuusi kilometriä suht kylmiltään ja lipsuvin suksin! Joku varmaan nyt naureskelee, että eihän tuo nyt mitään ollut... Voin vakuuttaa, että kyllä oli ihan kiitettävä suoritus ainakin minulta =)

Joskus tekee todella hyvää astua mukavuusrajojen ulkopuolelle, haastaa itsensä uudelleen vaikka vanhoihin harrastuksiin. Olla hetken se pieni tyttö, joka nauttii lumisesta luonnosta ja sauvojen kirskahtavasta äänestä jäiseen lumeen. Tämä harrastus taisi palata jäädäkseen.