perjantai, 19. marraskuu 2021

Uupumuksesta kohti mielenrauhaa

 

IMG_20210817_074530.jpg

Joitakin vuosia sitten kyntäessäni toinen jalka ojassa ja mieli maassa, päätin että kun siitä olotilasta selviän, pidän huolta, etten enää uudelleen päädy moiseen. Ei muuten mennyt niin kuin ajattelin. Ehei, tässä sitä on reilu kuukausi taas ihmetelty, että mikä meni vikaan ja miksi.

Kuten edellisessä blogissa kerroin on mennyt vuosi ollut yksityisen elämän puolella muutosten vuosi. Aikaisempi normaali elämä muuttui ihan uudeksi normaaliksi elämäksi ja muutos oli minulle suhteellisen suuri. Me ihmiset olemme tuntevia sekä inhimillisiä ja kaikki mitä koemme jättää jälkensä meihin. Jälki voi olla hetkessä pois pyyhkäisty, se voi jäädä pidemmäksi aikaa tai sitten se voi porautua syvälle sisimpään ja jäädä sinne. Jäljet ovat hyviä sekä harmillisia, hetkellisiä tai pysyviä, opettavaisia tai haasteellisia. Minulla osa haasteellisista jäljistä jäi syvälle sisimpään menneiden vuosien aikana, pakkautui salakavalasti piiloon ja kerrytti taakkaa. Niin, puolen litran kannuun et voi kaataa kuutta desiä maitoa.

On siis ollut aika pysähtyä ja todeta, että uupunut mieli sekä keho ei kanna eteenpäin.

 

Työelämäkin nousi korkeaksi muuriksi. Olen päiväkodissa töissä ja sen alan haasteet ovat olleet pinnalla pidemmän aikaa. Paineet ylemmiltä tahoilta ovat kovat, toimistoissaan istuvat päättäjät luovat hienoja kuvia mahtavasta varhaiskasvatuksesta ja sen tavoitteista. Kieltämättä heidän visionsa ovat vallan mainiot.

Todellisuudessa päiväkodeissa on monia arjen normaali tilanteita, joissa visiot voi heittää sivuun ja keskitytään yhteen asiaan kerrallaan, kaukana hienoista tavoitteista. Nyt kirjoitan yleisellä tasolla, en oman tai naapuri päiväkodin näkökulmasta. Yritetään henkilökunnan sisällä selvitä koronan tuomista haasteista, esimerkiksi karanteenit ja koronatestien tulosten odottelut sekä muut nuha yms. taudit pitävät henkilökuntaa kotona. Moni meistäkin on perheellinen ja omien lasten sairastelutkin on otettava huomioon. Ja mikä oleellisinta, me kaikki olemme ihmisiä, joilla on myös oma elämä työn ulkopuolella. Lelut siivotaan kaappeihin päivän päätyttyä odottamaan seuraavaa päivää, mutta henkilökunta lähtee kotiin ja kohtaa siellä oman arkensa.

Päiväkodeissa on paljon erilaisia tukitoimia tarvitsevia lapsia sekä perheitä, on niitä hiljaisia lapsia, jotka kaipaavat oman huomionsa, huonosti nukutun yön jälkeisiä kiukkuja, harmituksia kavereiden kanssa, vessa vahinkoja, kuhmuja tai mustelmia, leikin opettelua, pelien pelaamista ja kirjojen lukua. On myös paljon hetkiä, jolloin olisi tärkeää keskittyä lasten huomioihin, haluun kysyä ja oppia, ihmetellä ja jakaa onnen sekä ilon tunteita. Tähän kaikkeen tunteiden, tapahtumien ja mahdollisuuksien kirjoon olisi oltava aikaa.

Ja miettikääpä kuinka organisoidaan vaikkapa 20 3-4 vuotiasta lasta pukeutumaan ulos kuravaatteissa? Päiväkodin normaali arkea, pätevä henkilökunta osaa tehdä tuon kaiken ja tekeekin normaalina työnä. Ei ongelmaa, mutta jos joku on pois ja sijaisia ei saada niin silloin se on ongelma. Ongelmana näen myös sen, että henkilökunta mitoitetaan kokopäivälle yksi aikuinen seitsemää 3-6 vuotiasta lasta tai yksi aikuinen neljää 0-2 vuotiasta kohden. Aamuvuorolaisten lähdettyä jää iltapäivälle silti lapsia suhteellisen paljon, lapset eivät vähene työvuorojemme mukaan. Toki lapsia lähtee pitkin iltapäivää ja eihän kaikki ole aina edes paikalla.

 

Nyt utopistinen visioni. Entäpä jos päiväkodeissa olisikin varaa palkata enemmän henkilökuntaa? Olisi ylempien tahojen määrittelemät kaksi varhaiskasvatuksen opettajaa ja yhden lastenhoitajan lisäksi olisi joko toinenkin hoitaja tai ryhmäavustaja! Esimerkki tilanne todellisesta elämästä: kaksi ihmistä on pukemassa lapsia iltapäivällä ulos, osa lapsista pukee itsenäisesti ja ovat suht nopeasti eteisessä odottamassa ulos lähtöä, muutamat lapset tarvitsevat apua pukemisessa, yksi lapsi on omatoimisesti käynyt vessassa ja vahingossa kastellut myös housunsa, kaksi lasta päättää pistää ranttaliksi ja juoksevat ympäri eteistä, yksi makaa X asennossa lattialla ja ilmoittaa ettei ole lähdössä mihinkään. Kahdeksan lasta paistuu ulkovaatteissa eteisessä, kuusi lasta tarvitsee aikuisen huomiota suht välittömästi. Ratkaisuja tuohon tilanteeseen on useampia, mutta kahdelle ihmiselle siinä on tekemistä kummasti. Toki yhteistyö muiden ryhmien kanssa on toimivaa, mutta aina ei voi kuormittaa muita, sillä heillä on todennäköisesti suht sama tilanne meneillään. Se, että henkilökunnalla on voimavaroja tehdä hyvää sekä laadukasta kasvatustyötä myös iltapäivän puolella on työnantajalle suuri haaste ja varmaan huomiotta jäänyt asia.

Varhaiskasvatus tarvitsee uutta näkökulmaa ja henkilöstön arvostusta yhteiskunnan tasolta.

Kaiken kuohunnan keskellä on nostettu esiin myös palkka. Työn vaativuuteen ja vastuuseen nähden ale myynnillä mennään.

Matka kohti vahvempaa arjen jaksamista jatkuu. Ajatukset ovat selkeytyneet ja asiat ovat saamassa oikeat mittasuhteet sekä lokerot mielen arkistossa. Olisinko nyt viisaampi jatkoa ajatellen? Olisiko aika opetella sanomaan myös ei tai edes ei nyt? Kokeilen taas kerran.

Maaret Kallio kirjoitti kirjassaan Voimana toivo, 'Yksi ihmiselämän vaikeimmista ja tärkeimmistä tehtävistä on oman rajallisuuden ymmärtäminen ja sille suostuminen.' (s.49)

Siinä on ainakin minulle opeteltavaa.

 

sunnuntai, 4. heinäkuu 2021

Kohteessa

IMG_20200828_104426%20%281%29.jpg

Joulukuusta kesään ja tähän hetkeen... Mitä tapahtui ja minne aika meni?

Elämässäni on tapahtunut monia asioita tämän puolen vuoden aikana ja taidan avautua nyt niistä.

Lokakuussahan virittelin asuntoni myynti ilmoitusta nettiin ja siitäpä alkoi omia hermoja raastaneet viisi kuukautta. Myin siis asuntoani ihan itse, sillä koin ettei minulla ollut varaa maksaa asunnonvälittäjälle heidän pyytämiään summia. Latasin netistä myynnin opas lehtisiä, osasin ihan itse ottaa kivoja kuvia asunnosta ilman turhia somisteita, printtasin esittelylehtiset, tilasin isännöitsijäntodistukset ja klikkasin ilmoituksen etuoveen. Ja onneksi rohkenin moiseen, sillä muutamien outojen ja mukavienkin katsojaehdokkaiden lomasta löytyi ostaja ja teimme kaupat sulassa sovussa ekalla näytöllä maaliskuussa. Hurraa! Siitä alkoikin sitten hurja ja jälleen hermoja raastava pakkaaminen. Mitä otan mukaan, mikä joutaa jo roskikseen, mikä kierrätykseen, mikä kirpparille ja lopulta millaisen kodin minä itse haluan?

Muutin siis ensimmäistä kertaa äitinä yksin omaan kotiin. Ei ollut tarvetta miettiä muuta kun mitä itse haluan? Se olikin todella vaikea kysymys. Mitä minä haluan? Huomasin haluavani lapset ja lelut takaisin, lastenhuoneet sekä suloisen kaaoksen... Lapset tuskin olisivat moiseen suostuneet, joten takaisin todellisuuteen.

Tässä välissä on hyvä kertoa myös elämääni eniten ravisuttanut asia. Rakas koirani Kapu jouduttiin nukuttamaan pääsiäisenä pitkällisen sairauden takia. Se oli elämäni kamalin päivä. Tuo ihana Kapu, mielenrauhan tyyssija, hymyilyn mestari, kuuntelijoiden kuningas ja uskollisin ystäväni. Päätös yhteisen taipaleemme päättymisestä oli musertava, sairaus kalvoi koiraa sisältä, mutta viimeiseen hetkeen asti sisimmässäni huusin vielä yhtä mahdollisuutta. Järki totesi ettei enää kannata, rauhoitu ja anna ytävälle hänen tarvitsema vapaus. Keveät tassu juosta ja kivuton keho mitä ravistella taivaan tuulissa. Rakas Kapu, haluan uskoa, että se kulkee yhä rinnallani.

Kapu oli viimeinen liitos unelmaan joka hiljalleen katosi, ensin lähti mies, sitten tytär, sitten poika ja nyt koira. Sinänsä kolme viimeistä on luonnollista lähtöä, mutta päästää irti ja jäädä yksin... Se on ollut opettelun alla. Yksin olemisella tarkoitan nyt elämistä omassa kodissa ilman muita vakituisia asukkaita. Enhän minä muuten ole yksin, on tuo ihana miesystävä, rakkaat lapset, suku, kaverit ja jäljelle jäi sentään Nipa koira, tuo hassu italianpystykorva, jonka emännän palvominen on sille elämäntehtävä. 

Nyt olen asunut uudessa mukavassa kodissani pari kuukautta ja alan hiljalleen viihtyä. Enää ei ole omaa takapihaa vaan onkin oma parveke, keittiö on uusi ja jos jotain on vialla voin soittaa huoltomiehelle! Työmatka lyheni 12 kilometriä ja fillarilla pääsee sujuvasti töihin, kun matkaa on nelisen kilometriä. Hiiohoi!

Ehkäpä nyt kesäloman aikana löydän itselleni mielenrauhaa kaikesta menneestä, osaan rauhoittua ja nähdä mitä kaikkea onkaan ympärilläni juuri nyt. Aurinko paahtaa parvekkeelle ja orvokit kylpee väriloistossaan, tuoli odottaa sopivasti varjossa kirjan lukijaa ja kylmä juoma on valmiina jääkaapissa. Jospa ensi viikolla ajelen mökille ja nautin hetken aikaa vanhempien seurasta sekä järvimaisemista.

Mukavaa kesää kaikille ja kuumuudesta huolimatta nautitaan kaikesta hyvästä mitä ympärillämme on.

 

 

lauantai, 19. joulukuu 2020

Onko erilainen joulu silti oikea joulu?

 

IMG_20201024_174304.jpg

Jännitystä sen kummempaa lisäämättä vastaan heti, että on. Erilainen joulu on silti oikea joulu, sanoivat median edustajat mitä tahansa. Jokainen joulu on jokatapauksessa erilainen vuodesta toiseen.

Minä olen jouluihminen. Olen saanut viettää lapsuuteni joulut lumen ja metsän keskellä, perheen, isovanhempien, vierailevien sukulaiseen ja perinteisten jouluruokien äärellä. Joulupukin odotuksen hurmiossa lapsuuden joulut ovat muistoja täynnä. Vuodet vierivät ja lapsista muututtiin nuoriksi ja siitä aikuisiksi. Joulu muuttui jo silloin, perinteet muuttivat muotoaan ja ihmiset ympärillä osittain vaihtuivat. Minun kohdallani vaihtui välillä maanosakin.

Vallitsevan epidemian aikana on monessa perheessä mietitty miten joulua nyt vietetään. Mediassa pelotellaan, varoitetaan, syyllistetään ja maalataan uhkakuvia. No, uhka on olemassa meillä jokaisella, se on totta. Vanha sananlasku sanoo; sitä tikulla silmään joka vanhoja muistelee... Nyt pitää ajatella; sitä tikulla nenään, joka tautia voi levittää...  Minua harmittää se, että kielteisen ja pelottelevan uutisoinnin sijaan ei huomioida tarpeeksi positiivisia tapoja viettää joulua. Muutenkin muutamista iltapäivä lehdistä on tullut terveydellisten seikkojen uhkakuvien hautomo. Heidän lehtiään jos päivittäin selaa niin tulee luulotautiseksi. No, itse olen päättänyt suojella ajatuksiani ja oloani olemalla lukematta ko lehtiä. Paljon terveempi olo heti.

Rehellisesti käsi pystyyn, kuinka moni huokaisee helpotuksesta, ettei tarvitse lähteä mihinkään, ei tarvitse kestitä ketään, saa itse päättää milloin syödään ja saunotaan? Ja silti viettää oikeaa joulua. Joulu kun on jokatapauksessa - kalenterissakin lukee niin ja töistä on monet saaneet ihan palkallista vapaatakin sen takia. (Median eräille sanasepoille tiedoksi; joulua ei ole ollut edes mahdollista peruuttaa.) Joulurauha julistetaan, Lumiukko ja muut piirretyt jouluohjelmat tulee telkkarista ja jouluisia sävelmiä löytyy kaikkialta. Kynttilöitä voi polttaa, kietoutua lämpimään ja lukea tai kuunnella vaikka kirjaa. 

Joulu on ihan pian, se ei sinänsä vaadi mitään. Joulun voisi ajatella juhlana, joka tuo hetken pysähdyksen vuoden loppuun. Tai sitten sen alkuperäisen syyn mukaan; Jeesus-vauvan syntymäjuhlana. Tai juhlana jolloin tonttuillaan ja odotellaan joulupukkia. Meillä on lupa viettää sitä itselle hyvällä tavalla, mutta vaikka ympärillä olevat tuovat siihen oman paineensa, me silti voimme vaikuttaa siihen. Laulussa lauletaan; sydämeeni joulun teen... Kun noita kolmea sanaa ajattelee, siinä on koko totuus. Joulun tunne on lopulta meissä itsessämme.

Kaikki eivät halua sitä viettää tai senkummemmin sitä juhlistaa, ei tarvitse. Nuo jouluun kuuluvat päivät voi viettää ihan normaalin arjen mukaisesti. Voi toki kokeilla ja ehkä löytää siitä jotain hyvää, mutta tunnottomuuskin tuota juhlaa kohtaan on sallittua. En minäkään kokenut suurta juhlan huumaa Kiinassa esim. Kuukakku juhlinnassa, mutta iloitsin juhlijoiden puolesta. Heillä oli aihetta juhlaansa. 

Nyt toivon omasta puolestani kaikille hyvää ja rauhallista joulun aikaa.

Amerikassa toivotataan yleisesti Happy Hollidays, Hyviä Lomapäiviä!

Nautitaan hetkestä ja omasta olemassaolosta - se olkoon lahja itsellemme.

Kaikkea hyvää ja terveyttä myös alkavalle vuodelle 2021!

 

 

 

 

 

 

sunnuntai, 8. marraskuu 2020

Kohti uutta

IMG_20200731_192531.jpg

Hui! Onpa viime kerrasta vierähtänyt jo aikaa, mutta joskus hiljaisuus on tarpeen.

Tämä syksy on ollut minulle, kaiken koronan myötä opitun lisäksi, hyvin erilainen. Kesän lopulla kotona vielä asunut poikani totesi etsivänsä itselleen asuntoa ja pian huomasin pakkailevani lautasia sekä pyyhkeitä laatikoihin. Mietin kuumeisesti mitä tapahtui? Minne ne vuodet katosivat? Oliko se oikesti nyt tässä? Ja osasinko kasvattaa vai menikö pieleen? Pärjääkö hän? Miksi aika kului niin nopeasti, kun olisin halunnut tehdä yhdessä vielä niin paljon?

Syyskuu alkoikin uuteen tottumisessa. Koti oli hiljaisempi, ei tietokoneen hurinaa ja pelituolin narsketta tai itse pelaajan outoja ääniä, ei askeleita. Normaalisti suljettu ovi oli auki muuttuneeseen huoneeseen. Kukaan ei tullut aloittaen lausettaan sanoilla äiti tai oletko kuullu... Oli vain hiljaisuus.

Toki koirat ovat tallella, miesystävä ja kaikki muu normaali elämään kuuluva liikehdintä sekä äänet - kyllä, pyykki- ja tiskikone toimivat edelleen. Ja ne lapsetkin ovat tallella, onnellisina omissa kodeissaan. Mutta lasten tuomat äänet ja läsnäolo minun lähelläni, ne kauan sitten alkaneet ja vuosien saatossa muuttuneet, olivat lopullisesti pois. Joillekin se voi olla helpotus tai normaali jatkumo, mutta minulle se oli kova paikka. Osuuteni oli jotenkin hoidettu maaliin, suurella rakkaudella ja kaipauksella. Äitiys on minulle suurin asia maailmassa.

Nyt kaksi kuukautta myöhemmin, olen laittamassa tätä kotia myyntiin. Nämä seinät pitivät meidät perheenä turvassa, saimme kasvaa ja elää, matkata kohti yhtä päätepysäkkiä. Tämä koti teki tehtävänsä ja nyt sen voisi ostaa joku toinen. MInä haluan itselleni jotain uutta, jotain vanhaa (lue:minä ja huonekalut), jotain lainattua (lue:vuokrattua) ja jotain sinistä (voisiko talo olla sininen, tai edes yksi seinä?). Lasten kanssa juttelimme, että kun on muutettu jo niin monesti, tämä koti on vain yksi pitkällä listalla vaikka pitkäikäisin olikin. Voin siis lähteä hyvillä mielin. 

Asunnon myyminen on mielenkiintoista ja jännittävää puuhaa. Minullakin on muutamia kokemuksia taustalla. Viimeisin oli yhtä he*****iä avioeron myötä, joten jälleen uuden elämäntilanteen edessä olen suht jännittynyt miten tällä kertaa sujuu. No, onhan rivarikolmion myynti kivalla asuinalueella ehkä vähän lupaavammalla pohjalla kuin ison omakotitalon myynti keskellä ei mitään.

Nyt siis peukut pystyyn ja katse kohti uusia maisemia. 

Pidetään huoli itsestämme, toisistamme ja voimia syksyisiin päiviin. Toivottavasti lumi sataisi pian maahan, toisi valoa ja piristystä. 

sunnuntai, 24. toukokuu 2020

Ihan omalla maalaisjärjellä

 

IMG_20190731_205206.jpg

Olen tässä viime viikkoina pohtinut meidän ihmisten tapaa toimia erityistilanteissa. Eikä kaikki liity edes vallitsevaan 'uusioelämään' mitä elämme nyt. Kirjoitukseni perustuu niiden ihmisten kohtaamisiin, joiden näkemys tilanteesta on verrattavissa miltei sotatilaan. Heihin, jotka keskittyvät vahtimaan muita.

Kovin on paheksuttu, syytelty, parjattu, vihattu ja uhkailtukin kokoontumisia, missä ihmismäärä on kasvanut. Tarkasti vahditaan mitä naapurustossa tapahtuu, miten käyttäydytään kaduilla sekä puistoissa ja kauppojen kassajonossa. Ihmisten käytöstä peilataan hallituksen määräyksiin ja ihmisen arvoa mitataan sillä. Ymmärrettävää sinänsä, joukossa tauditkin viihtyy ja jakaa osuuttaan. Tätä ongelmaa ei tosin ole pohdittu aikaisemmin kausi influenssan tai noroviruksen etsiessä uutta kotia... Nyt on kuitenkin kyse joukkoepidemiasta ja joillekin vaaraksi koituvasta taudista, en aliarvioi yhtään!

Ja nyt itse mietiskelyyni. Miksi me ihmiset emme käytä tämän hetken yhteiskunnassa omaa itsesuojeluvaistoa? On tärkeää, että esim. hallitus asettaa yleiset rajat taudin taltuttamiseen ja kaikkien turvallisuuden, sekä yhteiskunnan pyörimiseen liittyvät säädökset. Heidän tehtävä on mahdoton, jos me emme huolehdi osuudestamme.

Vahtimisen, ruikuttamisen ja kauhistelun sijaan oma maalaisjärki käyttöön - löytyy myös kaupunkiin syntyneillä, vaikka mainitaankin sana maalais...

Epidemian helpottaessa on joissakin asioissa tullut väljemmät säädökset. Hyvä niin. Nyt huolehditaan niistä ja oma-aloitteisetikin vältellään liikoja kokoontumisia sekä niskaan hengittelyjä. Onhan jo yleinen kohteliaisuus ollut kautta aikain, ettei yskitä tai pärskitä toisen edessä. Jos ihmisten läheisyys ahdistaa tai tuntuu turvattomalta, kannattaa vaihtaa paikkaa tai kellonaikaa. Yhteisen hyvän nimissä meitä on monia, jotka emme voi esim. työn vuoksi vältellä monien ihmisten kohtaamisia  isoissakin ryhmissä. Teemme osuutemme mahdollisimman turvallisesti ja toisia ajatellen. Niin voisi toimia moni muukin ja tietysti toimiikin.

Näkymätön uhka, tuo pirulainen. Se on opettanut meitä näkemaan asioita uudelta kantilta. Lähentänyt, mutta myös erottanut. Nostanut ongelmat esiin, mutta myös näyttänyt syyt olla onnellinen. 

Aurinkoisia päiviä on luvassa, päästetään aurinko sekä lämpö myös sisimpäämme!

Ja voimia heille kaikille, jotka elävät vaikeita aikoja tämän kaiken aiheuttamana - pidetään toivoa ja uskoa parempaan yllä!