lauantai, 21. huhtikuu 2018

Haaveesta todeksi

IMG_20180228_202414.jpg

Kirjoittaminen on minulle yksi tapa saada puhdistaa sisintäni ja saada jopa ajatuksia järjestykseen. Mukavinta tässä on se, että saan kirjoittaa koko sieluni pohjasta, mutta kenenkään ei tarvitse pakolla lukea. Toista se on sitten, kun avautuu puhumalla. Siinä vastaanottajalla on sitten hankalampi valinnan paikka, kuunnellako vai kunniallisesti häipyä muualle!

Päiväkirjoja olen kirjoitellut ala-aste iästä lähtien, välillä tiuhemmin ja välillä vuosienkin viiveellä. Niiden lukeminen jälkeenpäin on mielenkiintoista ja siinä löytää itsestään uusia näkökulmia. Lukemisen lomassa saa käydä läpi koko tunteiden arsenaalin surusta iloon, rakkaudesta menetykseen, syntymästä kuolemaan ja jännityksestä tylsyyteen... Paljon on ehtinyt tapahtua ja mitä lie vielä tapahtuukaan!

Runoja tai suuria mietelmiä ovat rustanneet varmaan kaikki jossain vaiheessa nuoruuttaan. Minun nuoruuteen kuului SinäMinä ja Regina lehtien sydätä pakahduttavat rakkaus tarinat, Suosikin pitkätukka ihastukset ja kavereilta kopsatut runoilut rakkaudesta, erosta ja kaipuusta. Niitä yritin itsekin rustailla ensimmäisten suurten tunteiden vallitessa palavina sisälläni, kun tuntui. että elämäni rakkaus, maailma ja tulevaisuus ovat juuri nyt tässä - ei missään muualla. Muutamien elämän rakkauksien näytettyä farkkutakin selkää alkoi runouskin muuttua aiheiltaan hieman avoimemmaksi muuhun maailman menoon. 

Ajanmyötä vihkojen sivuille, irto papereille ja tietokoneen syövereihin alkoi tallentua runoja, ajatuksia, värssyjä ja mietteitä kaikesta koetusta ja kaivatusta. Muutamia pyyntöjä tuli värssyjen suhteen ja niistä saatu kiitos antoi mieltä kirjoittaa lisää. Elämän myllerrykset niin hyvässä kuin pahassa tallentuivat sanoiksi ja lauseiksi. Oma tunnuslauseeni itselleni on; anna minulle kolme sanaa ja kirjoitan niistä sinulle tarinan tai runon... 

Tarinan keksiminen on haastavan ihanaa. Töissä saan toteuttaa sitä aikalailla ja lapset saavat kuulla tarinoita joita voi kuulla vain sen kerran, sillä se kuuluu siihen hetkeen missä ollaan juuri sillä hetkellä. Voin toki yrittää kerrata sitä myöhemmin, mutta se ei toimi samalla tavalla. Uniikkia ja hauskaa!

Tyttäreni ollessa pieni kerroin hänelle iltasatuna tarinaa Marjukasta. Marjukka toimitti paljon samoja asioita kuin tyttäreni, mutta tapasi huomattavasti enemmän mielikuvitusolentoja ja osasi jutella mukavia metsän eläinten kanssa. Sitten eräänä iltana Marjukka nousi lentokoneeseen ja matkusti kauas pois... En oikein tiedä minne, sillä en osannut sen jälkeen kertoa Marjukan tarinaa enempää ja iltasatu taisi vaihtua iltalauluihin. Tuo Marjukan katoaminen on minulle edelleen oma pieni mysteeri, tuntui oudolta etten osannut tuoda häntä enää takaisn. Hän oli kuitenkin vain mielikuvitukseni tuote! Kaikella on siis aikansa.

Olen haaveillut kirjoittamisen ohessa myös omasta kirjasta. Millaisesta, sitä en osannut päättää. Raastavaa rakkautta, julmaa murhaa, piilevää viekkautta vai salaisuuksien täyttämää mysteeriä???? Mieli teki tehdä jotain suurta kun edes  kerran saisin mahdollisuuden, mutta sanoja ei tullut paperille romaania varten millään. Hyviä alkuja useampi, mutta ne jäivät kaikki leijumaan johonkin kohtaan mihin en löytänyt sanoja jatkaa. Kuin Marjukan lentokoneeseen nousu.

Viime keväänä näin mainoksen jossa tarjottiin mahdollisuus julkaista oma runokirja ilmaiseksi. No, olihan siinä silloin joitain ehtoja, mutta se haastoikin minut yrittämään. Tekeminen viivästyi ja kirjan raakileeni lähti matkaan vasta puolivälissä joulukuuta. Tammikuussa tuli viestiä että kirjani julkaistaan. No, kyseinen kustantamo julkaisee nykyään kaikki sinne lähetetyt runokirjat, joten en nyt koe olevani mitenkään erikoinen. Mitäs sen väliä? Oma kirja, minun runoilla ja ottamillani valokuvilla täytettynä. Riittää minulle. Saa sitä toki muutkin lukea ja sen itselleen hommata.

Yksi haave on toteutunut ja se on tuonut mukanaan toiveen toisen haaveen täyttymisestä. Mielessä on nyt kertoa  tarinoita lapsille kirjan kautta. Voisin kokeilla jälleen tikulla jäätä. 

Haaveesta todeksi, jos ei juosten niin sitten edes hiipien. Hyvää viikonloppua!

IMG_20180228_202444.jpg

 

 

sunnuntai, 18. maaliskuu 2018

Tyttö, poika vai muu?

 

DSC_0174.jpg

Ja taas ihmetellään missä mennään tässä maailmassa!

Sain viikolla lukea lappusen, joka oli täynnä kysymyksiä päiväkodin sukupuolineutraalista arvomaailmasta... Joku henkilö tai henkilöt oli laatinut pitkätkin pohdiskelut asian tiimoilta. Luimme työkavereiden kanssa sitä osittain totisina ja osittain hymyssä suin. Jotkut kysymykset menivät välillä todella yli järjenkäytön. 

Yksi monista puheen aiheista tässä yhteiskunnassa on, kuka haluaa olla mitä sukupuolta ja miten ketäkin on kohdeltava. Asiaa on minun mielestäni hyvä käsitellä sekä miettiä, mutta missä menee raja?

Minua ihmetyttää, miksi en saisi kutsua tiettyä henkilöjoukkoa pojiksi ja tytöiksi tai miehiksi ja naisiksi  - sillä he ovat juuri heitä fyysisesti. Henkisesti he saattavat tuntea olotilaansa muuksi, mutta joukosta suurinosa on luultavammin juuri sitä sukupuolta joksi he ovat syntyneet. Ja mahdollisesti myös ulkonäkö ja vaatetus viestittää heidän sukupuoli identiteetistä.

Sanotaan, ettei lasta tai aikuistakaan voi pakottaa tiettyyn sukupuolirooliin. Ei niin. Meidän jokaisen minuus sekä maailmankuva alkaa muodostua pikkuhiljaa ja kasvaa iän myötä. Ihminen opettelee olemaan oma itsensä, omien tunteidensa tulkki. Onko sisimmässä enemmän naisellisuutta vai miehisyyttä vai tasaisesti kumpaakin ratkeaa elettävän elämän myötä. Hän varmasti tulee huomaamaan oman sisäisen kutsumuksensa. Ja jos nyt haluaa alkaa pilkkua viilaamaan, niin emmehän me nyt oikeastaan edes tiedetä halutaanko sitä olla alunalkaen esim. suomen kielinen, espanjan kielinen vai ehkäpä swahili olisi se mieluisin lapsuuden ensi kielistä... Ja silti sitä vanhemmat höpisee sitä omaa äidinkieltään kysymättä pienokaisen mielipidettä! 

Jokaisella ihmisellä on omat henkilökohtaiset oikeutensa. Hyvä! Jokaisen tulisi niitä kunnioittaa. Niin tulisi! Jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseensä. Niin on! MUTTA, miksi kaikesta tehdään niin vaikeaa? Mitäpä jos me vain eläisimme rauhassa tätä elämää, kunnioitamme läheisiä ja ympärillä olevia ihmisiä, emme arvostele toisia ulkonäön tai luonteen tähden? Olisiko se nyt niin vaikeaa? Koulussa ja työelämässä, arjessa ja juhlassa opeteltaisiin ihan oikeasti toisten hyväksymistä sellaisena kuin hän on.

Tietenkin ikävät, negatiiviset asiat tuovat oman leimansa tähän positiiviseen ajatus toiveeseen. Joillakin ihmisillä vain on ilkeys sisäänrakennettuna mekanismina ja minkäs sille teet? Vaan, voiko ilkeä muuttaa luonteensa paremmaksi? Jos joku itsensä ilkeäksi tuntevana ihmisenä haluaa kokeilla luonteen muuttamista mukavammaksi, niin kannustan ja otan mielelläni palautetta vastaan prosessin etenemisessä! Oma luokkansa ovat sitten syntymästään negatiiviseen ja fanaattiseen aivopesuun joutuneet... Heille voi vain toivoa auringon ja hyvyyden säteitä sisimpään sekä mahdollisuutta muutokseen.

Tyttö, poika vai muu? Onko väliä? Äitiemme sisällä me kasvoimme tähän maailmaan syntyviksi ja elämä muokkaa meistä juuri heitä mitä me olemme. Saamme olla sitä sukupuolta kun sisimmässä oikealta tuntuu, mutta meidän on myös kunnioitettava ettei kaikki ole yhtä ja samaa. Liiallinen vauhkoaminen johtaa närästykseen ja tekee normaalistakin asiasta kummajaisen.

Lähdetään siitä, että ollaan hyviä itsellemme sekä toisille ja kunnioitetaan sitä hyvää mitä on ja on aina ollut.

 

keskiviikko, 24. tammikuu 2018

Lili

DSC_2952.jpg

Hänen nimensä olisi ollut Lili. Pieni musta tukkainen tyttö, tummat silmät ja ruskea iho. Hän olisi ollut vailla rakkautta, mutta saatuani hänet syliini, hän olisi saanut sitä menetettyjen päivienkin edestä. Hän olisi saanut kaksi isompaa sisarusta, jotka olisivat ottaneet hänet myös avosylin vastaan ja pitäneet häntä sisarenaan. Hän olisi saanut matkustaa kanssamme uuteen maahan, uusien ihmisten keskelle, pois omastaan, mutta sellaiseen johon hän voisi juurtua.Hän olisi saanut ympärilleen rakastavan suvun ja kodin. Hän olisi joutunut sisarustensa tavoin kokemaan menetystä ja suruakin, mutta hän olisi nähnyt, että kaikesta selvitään ja yhdessä olemme vahvoja. Tänäkin aamuna hän olisi lähtenyt kouluun lumisateessa ja olisin toivottanut hänelle mukavaa koulupäivää.

Lili on tyttö, jota en ole koskaan tavannut. Hän oli hetken haave. Hän on varmasti olemassa, mutta ei minun elämässäni. 

Tässä kuussa tulee kuluneeksi 12 vuotta kun tein elämäni raskaimman päätöksen. Päätökseen oli monta painavaa syytä terveydestä alkaen. En ruodi siitä tässä enempää, sillä tehtyä ei saa tekemättömäksi ja sen hetkiset tiedot painoivat vaakakupeista toisen korkeammalle. Tapahtuma on ikuinen haava sisimmässäni ja polttanut jälkensä sydämeeni. Oman pienokaisen menetys.

Tässä kuussa tulee kuluneeksi 11 vuotta siitä, kun yritin antaa uuden mahdollisuuden sellaiselle pienelle, joka tarvitsee uuden kodin ja vanhemmat. Asuimme tuolloin Pekingissä ja paikallisessa ulkomaalaisille suunnatussa lehdessä mainostettin adoptio toimistoja. Heidän kauttaan adoptio olisi ollut virallista ja turvallista. Silloisen miehen kanssa mietimme tätä mahdollisuutta. Tämä ei korvaisi menettämäämme, mutta halu antaa mahdollisuus toiselle tuntui oikealta. Lapsi saisi tutustua meihin omassa ympäristössään, oman kulttuurin keskellä. Hänellä olisi tarvittaessa tulkki kodinhoitajamme myötä ja hän saisi oppia uuden koti kielensä kanssamme rauhassa. Mielestämme tämä tuntui niin lapsi ystävälliseltä ja pehmeältä laskulta uuteen tulevaisuuteen.

Yksi soitto suomeen viralliselle taholle ja hienot suunnitelmat ammuttiin alas yhdellä kertaa. Eihän me nyt hyvänen aika kahden lapsen vanhemmat, hyvässä taloudellisessa asemassa olevat voitu kuvitella adoptoivamme lasta ilman sosiaaliviranomaisten syynäystä ja koulutusta vanhemmuuteen. MITÄ???? Lisäksi langan toisessa päässä oleva henkilö totesi minulle kuinka tärkeää on myös ymmärtää mistä kulttuurista lapsi on tulossa. Jaaha, toki toki. En kiellä moista, mutta oletin meidän kolmen vuoden Kiinassa asumisen antaneen jotain kuvaa kyseisestä kulttuurista. Ei auttanut. Tärkeimmäksi pointiksi puhelusta, jota kävin kyyneleet poskille valuen, oli että meidät on koulutettava ko. vanhemmuuteen ja kodissamme sekä perheessämme on tehtävä tarkastuksia ollaanko hyviä vai ei. Totesin, että me ollaan kyllä hyviä ja he estivät juuri yhden pienen saamasta turvallisen ja rakastavan kodin. Puhelu päättyi siihen.

Nyt toivon, että tuo lapsi, jonka olin jo nimennyt Liliksi, elää onnellista elämää jossain hyvässä perheessä. Hän on kuitenkin olemassa, sillä jos prosessi olisi mennyt meidän hyväksemme niin hän olisi nyt täällä.

Toki ymmärsin asioiden ytimen. Ei adoptiolasta voi luvata mihin vaan ja perusta on oltava kunnossa. Tietenkin. Tuntui vaan kohtuuttomalta prosessilta, kun miltei vierestä mm. amerikkalaiset hakivat tai saivat lapsia mukaansa ilman sen suurempaa sosiaalisyynäystä. Tämä maailma ei kulje aina hyväntahtoisuuden mukaan, vaan raadollisuuden ja rahan. Lasten turvallisuus on tärkeintä, mutta moni hyvä vanhempi saa maistaa katkeraa kalkkia byrokratian ja ylimielisyyden sekä rahan ahneuden takia. Tässä kohtaa voin lausua ihmetykseni, että suomessa narkkari/alkoholisti vanhempi saa pitää lapsensa itsellään, joissain tapauksissa, vaikka käytöstä on selkeitä todisteita. Mutta joo, en ole sosiaalialan päättävä ihminen ja heille sitä työtä hyvin tekeville täysi kunnia työstään. Sohaisinko muurahaispesää? Ehkä, mutta lasten asema tässä maailmassa on niin eriarvoista.

Polttavaan haluuni adoptoida Kiinasta liittyy myös surullinen tarina. Ollessamme ensimmäisella komennuksella kyseisessä maassa, meidän silloinen taloudenhoitaja odotti vauvaa. Olimme iloisia hänen puolestaan ja vauvaa ajatellen keräsimme suomalaisen ystäväni kanssa 'äitiyspakkauksen' omien vauvojemme tarvikkeista sekä kaupasta ostaen. Viimeisenä päivänä annoin myös hänelle paikallisesti huomattavan summan rahaa, jotta hän voi tarvittaessa mennä sairaalaan synnyttämään tai jos muuten on vauvalle tarvetta hommata jotain. Hän oli menossa miehensä kotikylään synnyttämään ja se kuulosti olevan keskellä ei mitään. 

Hän synnytti tytön. Kylän päällikkö oli todennut, että kylä tarvitsee poikia työn tekoon ja tyttöjä ei. Lapsi oli menehtynyt 'hengitysvaikeuksiin'... Todennäköisesti hänen oli annettu kuolla. Sydäntäni riipaisi ja en voinut ymmärtää miksi näin. 

Luonnolla on lakinsa, yhteiskunnilla on lakinsa ja elämänkiertokulku vaatii niin syntymän kuin kuoleman. Millaista lakia me haluamme noudattaa? Haluammeko olla kylmiä ja laskelmoivia? Vai lämpöä ja rakkautta vaalivia? Lait pitävät meidät jollaintapaa järjestyksessä, mutta me saamme tehdä niistä toiminnallamme parempia. Jos tänään sata ihmistä tekee jonkin asian entistä paremmin tai paremmaksi ja huomenna toiset sata niin ylihuomenna meillä on 200 asiaa paremmalla tolalla kuin tänään. Yksi ihminen ei voi tehdä helposti suuria, mutta voi olla jonkun suuremman alkua.

Lili, missä ikinä oletkaan ja mikä ikinä onkaan nimesi - toivottavasti olet onnellinen ja rakastettu.

 

sunnuntai, 31. joulukuu 2017

Räsymatto

 

DSC_0665.jpg

Sängyn alta kaivoin sen, räsymaton puhtoisen

Lattialle levitin, hapsut suoraan sivelin

Huomasin raidan punaisen, joululakanan vanhan kuluneen

Sinisen raidan tuntee kaikki, isän vanha saunatakki

Ruskean kirjavat kuviot ovat pienimmän veljen kalsarit

Mustat raidat matossa oli joskus veljen verkkarit

Äidin hame vaalea, kulkee monena raitana

Oma vanha pyjama, on kaiken tämän keskellä

Meidän perheen räsymatto minun lattialla.

Monen vuoden muistot yhteen äidin kutomina.

 

Tämän vuoden tapahtumista jos kutoisi räsymaton, niin sen kirjavuus hivelisi varmasti silmiä.

Minun vuosi alkoi lennokkaasti uusiutuneiden työkuvioiden tähden, loppu talvesta iloitsimme tyttären valmistumisesta kokiksi ja äitinä katselin haikein mielin hänen muuttoa omaan kotiin. Kevään aikana työpaineet söi huumorin kukkaa kummasti ja kevään lähestyessä kesää pikkuveljen sydänkohtaus pysäytti kaiken turhan murehtimisen. Kesän alussa pojan rippijuhlat toi suurta iloa suvun kokoontuessa sekä kesän reissailut Suomessa sekä euroopassa.

Töihin palatessa alkoivat lisäopiskelut työn ohessa ja uudet haasteet työn toteutuksessa. Oma terveys alkoi muistuttaa huolenpidon tärkeydestä, mutta jääräpäinen minäni viittaili asialle kintaalla. Talven alkua odotellessa pojalleni tehtiin rintalastan korjausleikkaus ja se tuntui äidin sisimmässä syvällä. Joulu tuli onneksi uskolliseen tapaansa ja sen viettäminen oman perheen kesken on aina yhtä ihanaa. Nyt on vuotta 2017 jäljellä jokunen tunti ja hyvillä mielin voin katsoa millainen räsymatto tuli.

Hyvä tuli. Tunteiden kirjo ja elämisen makeus, siinä monta kudosta mattooni. Kaikki meistä kutoo oman mattonsa raidat oman elämän tapahtumilla, joka vuosi uudelleen. Se ei toista itseään, ei kysele ohjeita, ei kysy lupaa. Se matto vaan syntyy meidän eletystä elämästä, omista kokemuksista, omista tunteista. Elämä ei todellakaan kysy aina lupaa eri tapahtumiin, mutta se ei tarkoita ettemme saa tuoda eri värejä mattoon myös omasta tahdostamme.

 

Hyvää ja Onnen täyttämää Uutta Vuotta

sekä lämmin kiitos kaikille teille blogini lukijoille!

 

 

 

sunnuntai, 19. marraskuu 2017

Palautetta palautteesta

 

IMG_20170906_173021.jpg

Otsikko kuulostaa ihan kreikalta...

Työelämään kuuluu palautteen antaminen. Toki palautteet kuuluvat moneen muuhunkin elämän osioon, mutta mietiskelen nyt tätä oman työn osalta. Palautteet ovat osa työuran suolaa ja sokeria. Ne antavat ja ottavat, ilahduttavat tai saavat hampaat kiristymään ikenistä läpi. Työuraani kuuluu monenmoista palautetta eri työtehtävistä, mutta täytyy myöntää päiväkoti maailman palautteiden vievän ylivoimaisen voiton.

Nyt en tahdo missään muodossa loukata ketään, sillä kaikki palaute on varmaan sydämestä ja omaan elämäntilanteeseen liittyvää avautumista. Joskus vaan mietityttää, että mitähän siellä kotona oikein ajatellaan meidän työstä tai yleensä elämästä. 

Tässä minun palautteeni. Lämmöllä, huumorilla ja ehkä pienellä ironialla höystettynä;

Hei Vanhemmat ja kiitos saamastamme palautteesta!

Mukavaa kun teistä niin moni ehti vastata asiakaskyselyymme. Tässä muutamia vastauksia ihan yleisimpiin kysymyksiin ja palautteisiin.

Ensinnäkin saimme palautetta kadonneista vaatteista ja vääristä vaatteista lapsenne kohdalla. Kuten jo vanhempainillassa puhuimme niille viidelle vanhemmalle kahdestakymmenestä, on hyvä merkata oman lapsen vaatteet hänen omalla nimellään. Emme valitettavasti tunne kaikkia sukunne lapsia tai kirpparipöydän myyjän lapsia, joten emme yksinkertaisesti pysty yhdistämään esim. Pekkaa Almaan. Villavaatteetkin voi helposti merkitä vaikkapa haavateipillä. Kaipaamme edelleen joidenkin kohdalla niitä vaihtovaatteita sekä kuravaatteita. Toivomme myös, että suvun perintökalleus rukkaset tai kengät löytäisivät jo sijan muualla kuin lapsenne käytössä. Kymmeniä kertoja kastuneet hanskat tai kengät eivät valitettavasti anna suojaa pakkasilla. Teillä on myös lupa tarkistaa ja siistiä lapsenne lokeron sisältöä, vaihtaa kesäiset tai pienet vaihtovaatteet lapsen sen hetken tarpeita vastaaviksi. Me emme pahastu siitä! 

Olemme myös päätyneet ratkaisuun, että lasten synttäreitä juhlistetaan päiväkodilla ihan vain kortin ja laulun kera. Uskokaa tai älkää, se riittää kyllä! Emme siis tarjoile edes niitä lokerolle tai reppuun piilotettuja tikkareita, kiitos kuitenkin ajatuksesta (ja yrityksestä).

Kerromme myös mielellämme lapsenne päivästä häntä hakiessanne. Kertomista toki helpottaa, jos maltatte pysähtyä kuuntelemaan, on mahdottomuus juosta peräänne vaikka ymmärrämme kyllä kiireenne. Informaation saamista päiväkodin tapahtumista helpottaa myös lähetettyjen tai ovissa olevien tiedotteiden lukeminen. Ne muuten vaihtuvat toimintakauden mittaan, joten elokuussa ilmestynyt ei välttämättä ole sama kun syyskuussa oleva.

Saimme myös palautetta henkilökunnan vaihtuvuudesta ja sijaisista. On totta, että muutama pitkäaikainen työntekijämme on vaihtanut työpaikkaa. Olemme kuitenkin itse iloisia heidän uusista mahdollisuuksista työelämässä ja halustaan kehittää osaamistaan muissa merkeissä. Onneksemme saimme heidän tilalleen pätevät uudet työntekijät, jotka varmasti tuovat uusia ideoita meidän työyhteisöömme. Sijaisiakin meillä vierailee välillä, jos oma henkilökuntamme on esim. sairaana. Tämä on normaali käytäntö kaikissa päiväkodeissa. Toivomme toki, että oma henkilökunta pysyisi terveenä läpi vuoden. Valitettavasti meillä ei vain ole aina tarpeeksi vastustuskykyä kaikkia sairauksia vastaan. Tämänkin vuoksi toivomme, että pidätte sairaan lapsen oikeasti kotona ja ette lääkitse häntä panadolilla kuumeettomaksi hoitopäivän ajaksi. Ja se yöllä alkanut oksennustauti harvemmin on parantunut aamuun mennessä, vaikka lapsi polosta ei mitään enää herukkan... 

Tiedoksi asiaa miettineelle, meitä koskee myös vaitiolovelvollisuus, emme todellakaan kerro perheenne asioita muille. On eri asia, jos lapsenne haluaa avautua kavereilleen teillä tapahtuneista tai sanotuista asioista. Mukava on toki kuulla, että äidillä ja isällä on ollut hassuja ääniä yö aikaan. Toisaalta, avoin keskustelu lasten kuullen muiden perheiden ongelmista ei välttämättä vastaa iltasatua. 

Lopuksi vielä muutama sananen ihan oman työyhteisömme puolesta. Lämmin kiitos teille vanhemmille yhteistyöstä ja suuresta luottamuksestanne meitä kohtaan. Meille on tärkeää saada tehdä työtä johon olemme kouluttautuneet ja jota teemme sydämestämme. Meillä on halu tehdä teidän päivästänne helpompaa huolehtimalla jälkikasvusta ja olla mukana heidän elämänsä polulla. Haluamme tukea, opettaa ja kasvattaa pieniä oman elämänsä sankareita, jotta heillä olisi enemmän eväitä tämän maailman tarjoamiin mahdollisuuksiin. Meille he ovat tärkeitä ja haluamme tehdä heidän hoitopäivästään hyvän sekä ainutlaatuisen. Yhdessä teidän vanhempien kanssa me onnistumme ja saamme nähdä onnellisia hymyjä lasten kasvoilla. Jatkossakin toivomme palautteet suoraan päiväkodille puskaradion sijaan.

Mukavaa loppu vuotta toivottelee päiväkodin väki

 

Palautteet siis kuuluvat elämään ja kyllä ne otetaan vakavasti, mutta joskus vain tulee mietittyä yhteistyön tärkeyttä ja sitä yhteistä linjaa kodin ja päiväkodin välillä. Mekin ollaan tavallisia ihmisiä, ei taikureita tai superkasvattajia ;)