keskiviikko, 3. lokakuu 2018

Uusia tuulia haikaillen

 

DSC_2807.jpg

Katselin joku aika sitten kurkiauran lentoa. Siinä on aina jotain niin kaunista, upeaa, tyylikästä sekä surullista. Lintujen syysmuutossa yleensäkin on tuota kaikkea. Miten nuo pienet tai isot selviävät matkastaan? Miten niiden vaistot oikein toimivat? En voi ymmärtää, vaikka sitä olen selvitellytkin. Kunnioitan vaan suuresti tuota luonnon tapaa hoitaa omiaan.

Syksy on minulle usein muutosten tuulien aikaa. Sisäisesti. Luonnon muuttuessa värien kautta talven utuun, eläinmaailman hiljentyessä alkavan kylmyyden edessä - siinä on  jotain niin maagista. Kaipaan muutoksia itsellekin, en suinkaan surullisella tavalla vaan toiveikkaalla. No, eihän sitä nyt voi pakata reppua selkään, ostaa menolippua etelän suuntaan ja nousta siiville... vai voisiko? 

Erityisesti tänä syksynä  kaipaan kipeästi muutoksia elämässäni. Olen lopen kyllästynyt tekemääni työhön, into ja se palava halu on yksinkertaisesti kadonnut. Toki teen työni edelleen hyvin ja lasten parasta ajatellen, mutta se kipinä on sammunut ja kadonnut tuhkaan. Tunne on koko kropassa. Haluan jotain uutta, uusia värejä elämään, uusia haasteita ja uusia mahdollisuuksia! Selaan ahkerasti työpaikkahakemuksia näkyviä ja piilotettuja. Se toivomani paikka on tosin niin hyvin piilossa etten sitä ole löytänyt ja varmaan potentiaalinen työnantajakaan ei tiedä että tarvitsee juuri minut alaisekseen! 

Jospa sittenkin pakkaisin repun ja ostaisin sen lentolipun? Kiehtova ajatus, mutta jääköön reppu nyt vielä kaappiin. Ympärillä on perhe joka tarvitsee äitiä ja mies, joka ei taida juuri nyt tuntea samanlaista lähdön poltetta kuin minä. Kaapin ovi kiinni ja miettimään jotain muuta vaihtoehtoa. 

Oli tilanne mikä hyvänsä, uskon ja toivon, että aina on oleva mahdollisuus johonkin muuhun. Nyt vain tarvitaan sellaista malttia mikä minulta usein puuttuu, odottaminen tekemättä itse mitään radikaalia. Minä siis odotan, samoin odottavat puiden lehdet tippumistaan, viimeiset linnut lähtökutsuaan, luonto talven saapumista ja lumen valkeaa peittoa.

Uutta on aina ilmassa ja mahdollisuuksia maailma täynnä, on vain löydettävä tie tai piilopolku uuteen.

 

 

sunnuntai, 26. elokuu 2018

Voimasanoja

IMG_20180719_124418.jpg

Onko Sinulla omaa voimasanaa? Voima kappaletta? Voima tunnetilaa? Voima mielikuvaa? Omaa voima verbi listaa?

Olin eilen sanataideklubissa, jossa teimme erilaisia harjoituksia omaan minuuteen liittyen. Yhdessä harjoituksessa kirjoitettiin teksti vain verbejä käyttäen. Ensin ajattelin tehtävästä, että mitä ihmettä, mutta hetken kuluttua verbit elämästäni vain soljuivat paperille...

Rakastuin, tutustuin, ihastuin, hullaannuin, pakenin, palasin, totesin, halusin, juoksin, hiljennyin, toivoin, petyin, haaveilin, kävelin, hidastin, pysähdyin, sain, onnistuin, katsoin, kasvatin, itkin, silitin, uudistuin, ponnistin, synnytin, äitiydyin, voimistuin, rohkaistuin, asetuin, opin, nukahdin, paranin, siivosin, luotin, pelastuin

Ne eivät ole järjestyksessä, ne ovat sekaisin, kuten elämän tapahtumat verbeinä kuuluu ollakin.

Verbejä olisi varmasti ollut paljon enemmänkin, mutta nuo riittivät nyt. Ne ovat sanoja, tapahtumaa tai tekemistä kuvaavia sanoja, teonsanoja.  Silti voin itse lukea niistä oman elämäni tapahtumia ilman yhtään ylimääräistä sanaa tai selitystä, Tuosta pienestä tehtävästä muodostui viidessä minuutissa minun elämääni kertovat voimaverbit. 

Suosittelen kokeilemaan. Ota kynä, paperi, hengitä syvään ja kirjoita. Saat elämäsi voimaverbit muutamassa minuutissa ja huomaat olevasi aika kokonaisvaltainen tyyppi!

Olen joskus aikaisemminkin kirjoitellut musiikin tai mielikuvien merkityksestä omassa elämässäni. Sanat, tunteet, mielikuvat ja sävelet, ne antavat vahvistusta, voimaa, lohtua, rohkeutta, toivoa tai lupausta. Eihän ne tietenkään aina ole oikotie onneen ja autuuten, mutta jospa edes hetken laastarina kunnes parempi aika taas koittaa. Niin, tai sitten se huippu hetki on juuri menossa ja mielen taustalla soi Sunrise Avenuen Lifesaver ilotulitusten säestämänä! 

Seuraavien tuntien verbit taitavat olla, imuroi, kävele, kuori, keitä, pyöritä, paista, hymyile ja nauti. Koko ihana perheeni on tänään saman ruokapöydän ääressä.

 

sunnuntai, 24. kesäkuu 2018

Erityisen kaunista

 

DSC_1492.jpg

Seisoin eilen illalla mökin laiturilla ja katselin järvelle. Alkavan yön rauhallisuus, lintujen moninainen laulu, jossain kauempana polskahteli kala ja lepakot lentelivät rannan tuntumassa. Usva nousi järven pohjukasta ja hitaasti eteni järven selkää pitkin. Koko maailma ympärilläni ja silti olin siinä yksin, onnellisena, keskellä erityisen kaunista hetkeä.

Vanhempani ovat olleet yhdessä noin 50 vuotta. Matka ensi suudelmasta tähän hetkeen on sisältänyt paljon ja kaikenlaista, mutta he ovat yhä yhdessä ja välillä käyttätytyvät kuin vasta rakastuneet. Isäni pitää äidistä hyvää huolta ja huomioi häntä suloisesti edelleen. He ovat kasvattaneet kolme lasta. Meistä tuli elämässä hyvin pärjääviä, työtä tekeviä, perheellisiä kansalaisia. Elämä ei ole antanut kaikkea lusikalla suoraan suuhun, vaan kasvattanut välillä nenä maata viistäen ja taas välillä leppoisten tuulten siivittämänä. Perhe yhteytemme on tiivis, vaikka näemmekin harvemmin ja saman katon alla olemme tosi tosi harvoin. Silti olemme samaa sukua ja samaa maata! Se on myös mielestäni erityisen kaunista.

Olen saanut elämääni paljon ihmisiä, joiden kanssa olen jakanut iloja ja suruja, onnea sekä heikompia hetkiä. Jokaisella on oma osuutensa elämäni varrella. Miettiessä heitä, joita olen saanut tuntea hetken, pidemmän aikaa tai jotka ovat matkassa aina vaan ja edelleen, voin olla kiitollinen. Ystävät, tuttavat, sukulaiset, perhe, rakas ja lapset, jokainen heistä tuo osaltaan elämääni jotain. Sen ei tarvitse olla suurta, sillä pienikin voi olla erityisen kaunista.

Maailmassa tapahtuu kaiken aikaa paljon hyvää ja paljon pahaa. Kumpi vaakakuppi on raskaampi, ei voi tietää. Uutiset kertovat mielellään enemmän negatiivista kuin positiivista. Julmuus, tyhmyys ja itsekeskeisyys pyörittää täman maailman taloutta, politiikkaa ja arvoja. Hyvyys, viisaus ja epäitsekkyys kulkevat taka-alalla. Kenellä olisi valtaa, rohkeutta ja uskallusta käskeä hetken hiljaisuus suuriin kokoussaleihin ja johtajien työhuoneisiin? Pyytää kaikesta maailman ajasta kolme hiljaista minuuttia ja samalla kehottaa kaikkia tekemään tästä maailmasta tuhon sijaan jotain erityisen kaunista.

Mikä on erityisen kaunista? Se voi olla hento kukka asfaltin reunassa, se voi olla lapsen hymy silmiin katsottaessa, se voi olla järven pinnan kimallus auringossa, koiran uskollinen katse maton kulmalta. Erityisen kaunista on rakkaus sitä kohtaan millä on merkitystä, halu suojella ja tulla suojelluksi. Erityisen kaunista on sanat, teot ja ymmärrys hyvän asian edessä. Meissä jokaisessa on paljon erityisen kauniita asioita. Usko pois. Vaikeaa se on välillä itsellekin, mutta sisimmässä tiedän itsestäni yhtä ja toista, tunnen kyllä kuka olen, vaikka välillä yllätynkin. Minussa on jotain erityisen kaunista ja ne jotka minua tuntevat sen tietävät. Mieti itsestäsi yksi asia joka on erityisen kaunista ja tiedät kantavasi timanttia sisälläsi. Kauneus ja hyvyys tarvitsee lisää tilaa tässä maailmassa, meidän tehtävä on auttaa siinä. Jokaisen tehdessä muutaman pienen asian. Surun ja murheen keskelläkin on hyvä etsiä edes se yksi pieni erityisen kaunis asia, oli se jotain henkistä tai sitten konkreettista. Se antakoon voimaa löytää lisää erityisen kauniita asioita.

Erityisen kaunista kesää.

 

lauantai, 21. huhtikuu 2018

Haaveesta todeksi

IMG_20180228_202414.jpg

Kirjoittaminen on minulle yksi tapa saada puhdistaa sisintäni ja saada jopa ajatuksia järjestykseen. Mukavinta tässä on se, että saan kirjoittaa koko sieluni pohjasta, mutta kenenkään ei tarvitse pakolla lukea. Toista se on sitten, kun avautuu puhumalla. Siinä vastaanottajalla on sitten hankalampi valinnan paikka, kuunnellako vai kunniallisesti häipyä muualle!

Päiväkirjoja olen kirjoitellut ala-aste iästä lähtien, välillä tiuhemmin ja välillä vuosienkin viiveellä. Niiden lukeminen jälkeenpäin on mielenkiintoista ja siinä löytää itsestään uusia näkökulmia. Lukemisen lomassa saa käydä läpi koko tunteiden arsenaalin surusta iloon, rakkaudesta menetykseen, syntymästä kuolemaan ja jännityksestä tylsyyteen... Paljon on ehtinyt tapahtua ja mitä lie vielä tapahtuukaan!

Runoja tai suuria mietelmiä ovat rustanneet varmaan kaikki jossain vaiheessa nuoruuttaan. Minun nuoruuteen kuului SinäMinä ja Regina lehtien sydätä pakahduttavat rakkaus tarinat, Suosikin pitkätukka ihastukset ja kavereilta kopsatut runoilut rakkaudesta, erosta ja kaipuusta. Niitä yritin itsekin rustailla ensimmäisten suurten tunteiden vallitessa palavina sisälläni, kun tuntui. että elämäni rakkaus, maailma ja tulevaisuus ovat juuri nyt tässä - ei missään muualla. Muutamien elämän rakkauksien näytettyä farkkutakin selkää alkoi runouskin muuttua aiheiltaan hieman avoimemmaksi muuhun maailman menoon. 

Ajanmyötä vihkojen sivuille, irto papereille ja tietokoneen syövereihin alkoi tallentua runoja, ajatuksia, värssyjä ja mietteitä kaikesta koetusta ja kaivatusta. Muutamia pyyntöjä tuli värssyjen suhteen ja niistä saatu kiitos antoi mieltä kirjoittaa lisää. Elämän myllerrykset niin hyvässä kuin pahassa tallentuivat sanoiksi ja lauseiksi. Oma tunnuslauseeni itselleni on; anna minulle kolme sanaa ja kirjoitan niistä sinulle tarinan tai runon... 

Tarinan keksiminen on haastavan ihanaa. Töissä saan toteuttaa sitä aikalailla ja lapset saavat kuulla tarinoita joita voi kuulla vain sen kerran, sillä se kuuluu siihen hetkeen missä ollaan juuri sillä hetkellä. Voin toki yrittää kerrata sitä myöhemmin, mutta se ei toimi samalla tavalla. Uniikkia ja hauskaa!

Tyttäreni ollessa pieni kerroin hänelle iltasatuna tarinaa Marjukasta. Marjukka toimitti paljon samoja asioita kuin tyttäreni, mutta tapasi huomattavasti enemmän mielikuvitusolentoja ja osasi jutella mukavia metsän eläinten kanssa. Sitten eräänä iltana Marjukka nousi lentokoneeseen ja matkusti kauas pois... En oikein tiedä minne, sillä en osannut sen jälkeen kertoa Marjukan tarinaa enempää ja iltasatu taisi vaihtua iltalauluihin. Tuo Marjukan katoaminen on minulle edelleen oma pieni mysteeri, tuntui oudolta etten osannut tuoda häntä enää takaisn. Hän oli kuitenkin vain mielikuvitukseni tuote! Kaikella on siis aikansa.

Olen haaveillut kirjoittamisen ohessa myös omasta kirjasta. Millaisesta, sitä en osannut päättää. Raastavaa rakkautta, julmaa murhaa, piilevää viekkautta vai salaisuuksien täyttämää mysteeriä???? Mieli teki tehdä jotain suurta kun edes  kerran saisin mahdollisuuden, mutta sanoja ei tullut paperille romaania varten millään. Hyviä alkuja useampi, mutta ne jäivät kaikki leijumaan johonkin kohtaan mihin en löytänyt sanoja jatkaa. Kuin Marjukan lentokoneeseen nousu.

Viime keväänä näin mainoksen jossa tarjottiin mahdollisuus julkaista oma runokirja ilmaiseksi. No, olihan siinä silloin joitain ehtoja, mutta se haastoikin minut yrittämään. Tekeminen viivästyi ja kirjan raakileeni lähti matkaan vasta puolivälissä joulukuuta. Tammikuussa tuli viestiä että kirjani julkaistaan. No, kyseinen kustantamo julkaisee nykyään kaikki sinne lähetetyt runokirjat, joten en nyt koe olevani mitenkään erikoinen. Mitäs sen väliä? Oma kirja, minun runoilla ja ottamillani valokuvilla täytettynä. Riittää minulle. Saa sitä toki muutkin lukea ja sen itselleen hommata.

Yksi haave on toteutunut ja se on tuonut mukanaan toiveen toisen haaveen täyttymisestä. Mielessä on nyt kertoa  tarinoita lapsille kirjan kautta. Voisin kokeilla jälleen tikulla jäätä. 

Haaveesta todeksi, jos ei juosten niin sitten edes hiipien. Hyvää viikonloppua!

IMG_20180228_202444.jpg

 

 

sunnuntai, 18. maaliskuu 2018

Tyttö, poika vai muu?

 

DSC_0174.jpg

Ja taas ihmetellään missä mennään tässä maailmassa!

Sain viikolla lukea lappusen, joka oli täynnä kysymyksiä päiväkodin sukupuolineutraalista arvomaailmasta... Joku henkilö tai henkilöt oli laatinut pitkätkin pohdiskelut asian tiimoilta. Luimme työkavereiden kanssa sitä osittain totisina ja osittain hymyssä suin. Jotkut kysymykset menivät välillä todella yli järjenkäytön. 

Yksi monista puheen aiheista tässä yhteiskunnassa on, kuka haluaa olla mitä sukupuolta ja miten ketäkin on kohdeltava. Asiaa on minun mielestäni hyvä käsitellä sekä miettiä, mutta missä menee raja?

Minua ihmetyttää, miksi en saisi kutsua tiettyä henkilöjoukkoa pojiksi ja tytöiksi tai miehiksi ja naisiksi  - sillä he ovat juuri heitä fyysisesti. Henkisesti he saattavat tuntea olotilaansa muuksi, mutta joukosta suurinosa on luultavammin juuri sitä sukupuolta joksi he ovat syntyneet. Ja mahdollisesti myös ulkonäkö ja vaatetus viestittää heidän sukupuoli identiteetistä.

Sanotaan, ettei lasta tai aikuistakaan voi pakottaa tiettyyn sukupuolirooliin. Ei niin. Meidän jokaisen minuus sekä maailmankuva alkaa muodostua pikkuhiljaa ja kasvaa iän myötä. Ihminen opettelee olemaan oma itsensä, omien tunteidensa tulkki. Onko sisimmässä enemmän naisellisuutta vai miehisyyttä vai tasaisesti kumpaakin ratkeaa elettävän elämän myötä. Hän varmasti tulee huomaamaan oman sisäisen kutsumuksensa. Ja jos nyt haluaa alkaa pilkkua viilaamaan, niin emmehän me nyt oikeastaan edes tiedetä halutaanko sitä olla alunalkaen esim. suomen kielinen, espanjan kielinen vai ehkäpä swahili olisi se mieluisin lapsuuden ensi kielistä... Ja silti sitä vanhemmat höpisee sitä omaa äidinkieltään kysymättä pienokaisen mielipidettä! 

Jokaisella ihmisellä on omat henkilökohtaiset oikeutensa. Hyvä! Jokaisen tulisi niitä kunnioittaa. Niin tulisi! Jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseensä. Niin on! MUTTA, miksi kaikesta tehdään niin vaikeaa? Mitäpä jos me vain eläisimme rauhassa tätä elämää, kunnioitamme läheisiä ja ympärillä olevia ihmisiä, emme arvostele toisia ulkonäön tai luonteen tähden? Olisiko se nyt niin vaikeaa? Koulussa ja työelämässä, arjessa ja juhlassa opeteltaisiin ihan oikeasti toisten hyväksymistä sellaisena kuin hän on.

Tietenkin ikävät, negatiiviset asiat tuovat oman leimansa tähän positiiviseen ajatus toiveeseen. Joillakin ihmisillä vain on ilkeys sisäänrakennettuna mekanismina ja minkäs sille teet? Vaan, voiko ilkeä muuttaa luonteensa paremmaksi? Jos joku itsensä ilkeäksi tuntevana ihmisenä haluaa kokeilla luonteen muuttamista mukavammaksi, niin kannustan ja otan mielelläni palautetta vastaan prosessin etenemisessä! Oma luokkansa ovat sitten syntymästään negatiiviseen ja fanaattiseen aivopesuun joutuneet... Heille voi vain toivoa auringon ja hyvyyden säteitä sisimpään sekä mahdollisuutta muutokseen.

Tyttö, poika vai muu? Onko väliä? Äitiemme sisällä me kasvoimme tähän maailmaan syntyviksi ja elämä muokkaa meistä juuri heitä mitä me olemme. Saamme olla sitä sukupuolta kun sisimmässä oikealta tuntuu, mutta meidän on myös kunnioitettava ettei kaikki ole yhtä ja samaa. Liiallinen vauhkoaminen johtaa närästykseen ja tekee normaalistakin asiasta kummajaisen.

Lähdetään siitä, että ollaan hyviä itsellemme sekä toisille ja kunnioitetaan sitä hyvää mitä on ja on aina ollut.