tiistai, 9. heinäkuu 2019

Kiltteyden rajakiista

DSC_2550.jpg

 

'Olipa kerran tyttö joka halusi olla kiltti ja hyvä kaikille. Hän halusi sovitella riitoja ympärillään, auttaa apua tarvitsevia ja opettaa ystävällisyyttä sekä suvaitsevaisuutta kaikille. Hän välillä pohti ja mietti, miksi välinpitämättömyys, itsekkyys ja toisten henkinen tai fyysinen satuttaminen oli joidenkin mielestä sopivaa. Tyttö ei keksinyt vastausta. Hän yritti itse parhaansa ja näki hyvien töidensä jälkiä ympärillään, mutta samalla tuntui että työmaa ympärillä vain kasvoi. Tyttö pakkasi reppunsa, osti koiran ja muutti suht autiolle paratiisisaarelle asumaan. Loppu.'

Olen pohtinut viimeaikoina kiltteyden, itsekkyyden ja myötäelämisen merkitystä. Missä määrin noita kolmea asiaa hyödyntää itse ja missä määrin jakaa muille? Missä menee oman ja naapurin auttamisen rajat? (Ne, jotka tuntevat minut voivat tässä vaiheessa naurahtaa... Eihän se ole salaisuus, että aikoinaan löysin miehen naapurista ja vuosia myöhemmin hän löysi uuden rakkautensa silloisesta naapuristamme. Autoin siten naapuria oman onnensa löytämisessa. Kahdesti? Ironiaako? Ehkä.)

Missä siis menee kiltteyden ja itsekkyyden raja? En tiedä. Itselläni se on hieman häilyväinen käsite. Pitäisi kai luoda oma henkinen passintarkistus piste. Kun lupautuu tai ajautuu omien rajojen ulkopuolelle on välittömästi kaivettava henkinen passi esiin! Siitä sitten pikatarkistus viisumista - onko oikeutta oleskella tällä alueella ja miten kauan? Kauanko varsinainen passi on voimassa - voinko jäädä pidemmäksi aikaa? Ja se tärkein, onko passi tarpeeksi ehjä - pysyykö se kasassa? Rikkinäisen passin kanssa saa vain harmeja ja turhaa vaivaa, joten parempi jäädä oman rajan sisäpuolelle odottamaan parempaa tilaisuutta ja uutta ehjää passia. Kiltteyden ja itsekkyyden rajalla muuten passintarkastajat ovat lahjottuja ja välillä todella laiskoja, pitää olla tarkkana ettei joudu pulaan.

Minun rajalla on tällähetkellä menossa jonkin sortin konflikti. Passini kuva on hieman harmaa sekä rikkinäinen ja viisumia ei voi nyt myöntää askeltakaan rajan yli otettavaksi. Halua ja ajatusta on, mutta tilanne on hieman hankala. Täytynee malttaa, huolehtia omasta itsestä. Odottaa uutta selkeämpää kuvaa itsestäni ja viisumin uusimista. 

En tiedä milloin opin, että omasta itsestä huolehtiminen on samalla myös toisista huolehtimista? Minulla on lupa sanoa ei yhtälailla kun kyllä. MInulla on omat oikeutetut syyt saada levätä ja rauhoittua, elää omaa hetkeäni ja rentoutua. Minulla on myös paljon hyvää mieltä tuovia syitä auttaa toisia, olla tukena ja  olkapäänä. Minulla ei vain ole oikeutta rikkoa itseäni ja kohdella kaltoin. 

Kesän lämpö ei nyt kovin helli ainakaan täällä Oulun seudulla, mutta aurinko paistaa sentään. Jään haaveilemaan siitä paratiisisaaresta ja pidän sen haaveissa olevana pakopaikkana. Mikä on Sinun haaveissa oleva pakopaikka tai turvasatama?

 

 

sunnuntai, 12. toukokuu 2019

Ajatuksiani äitiydestä

Rovaniemi-Ranua%20keikka%20044.jpg

 

Lapsilleni

Sydämeni juurella teidät kokonaiseksi kasvatin,

sieluni voimalla eläväksi puhalsin.

Ei ole aamua, etten teitä ajattele,

 ei iltaa, etten teistä kiittäisi.

Olette minun suurimmat saavutukseni,

ainutlaatuiset, minulle aina ihmeelliset.

Aika on vienyt meitä eteenpäin,

ei pieni käsi enää etsi kättä suurempaa

elämän pienet ihmeet, eivät kaipaa selittäjää.

On nuket ja autot pakattu laatikoihin,

leikit ja laulut jätetty muistoihin.

Hiusten takkuiset suortuvatkin te itse kampaatte,

kavereiden kanssa salaisuudet kerrotte.

Minä kaihoten katson,

kun maailma teitä eteenpäin vie  

Toivon, että osasin neuvoa sen oikean tien.

 

Tyttäreni

Katson tytärtäni, elämäni ensimmäistä luomusta

Hänen tummat hiuksensa, eloisat silmänsä ja suu hieman hymyssä.

Juttelee elämästä, haaveista ja unelmista.

Vasta hänet syliini sain, vasta opetin kävelemään

Nyt on edessäni kaunis nuori nainen, valmiina omaan elämään

Katson tytärtäni, häntä rakastan niin

Olen kiitollinen, hänen kauttaan sain äitiyden mahdollisuuden.

 

Poikani

Katson poikaani, elämäni toista luomusta

Vasta häntä sylissäni tuuditin nukkumaan

Hänen nauravat silmänsä, pellava pää ja virne kasvoilla

Pienestä lego sankarista kasvoi komea totuuden matkaaja

Harjoittelee elämää, opettelee maailmaa

Katson poikaani, häntä rakastan niin

Olen kiitollinen, hänen kauttaan sain olla äiti kahden lapsosen.

 

Pienelle

En sinua koskaan syliini saanut

En poskeasi silittää, en korvaasi kuiskata

Tapahtui jotain, mille mitään en voinut.

Päästin sinut lähtemään, kun mikään ei valmista ollut

Mukanani kuljet silti, sydämessäni ainiaan

Oma pieni enkeli, aarre taivaan kultamaan.

 

Hyvää Äitienpäivää kaikille!

sunnuntai, 21. huhtikuu 2019

Remppaa pukkaa!

DSC_2464.jpg

Olen kirjoitellut joskus aikaisemminkin mukavasta harrastuksesta nimeltä remontoiminen. Pientä pintaremppaa sinne ja tänne. Nyt on kuitenkin edessä aivan muuta, kun kyseessä on SE remppa. En nyt tarkoita mitään suomen ennätys remppaa vaan tätä asuntoa mullistavaa remppaa!

Tulevien kuukausien aikana koti saa uutta lattia pintaa (isä ja pikkuveli lupautuivat auttamaan), maalatut katot (onneksi on pitkä mies), uudet ikkunat (no se on taloyhtiön osuus tässä), uuden keittiön ja uudistetun vessan sekä jotain pientä sipistelyä mitä nyt matkan varrella vielä keksin. Budjetti on minimaalinen ja mielikuvitus rajaton. Lopputulos toivottavasti miellyttävä.

Remontointi välineiden, materiaalien ja kalusteiden hommaaminen on mielenkiintoista puuhaa. Tarjouksia on vahdittava, sivustoja selattava, vinkkejä metsästettävä ja realismi säilytettävä. Ylimääräiset tavarat ja huonekalut saavat kyytiä tori.fi;n sekä SPR;n Kontin kautta. Jotenkin silmissä siintää näky loputuloksesta, mutta matka sinne on vielä mutkikas sekä haastava. Jännittävää!

Ostin talvella Kon Mari kirjat. Ensimmäisen kirjan kohdalla selvisi jo ensimmäisten sivujen aikana yksi hyvä ajatus. Heitän pois/kierrätän kaiken (no, miltei kaiken) mikä tuo negatiivista elämääni. Ja mitä oikeasti tarvitsenkaan arjessa sekä juhlassa? Ehkäpä vain osan siitä millä nyt kaappini olen täyttänyt! Kirjan lukeminen jäi niille sivuille... Täytynee jatkaa taas joku päivä.

Äidilläni on tapana sanoa, että 'aika tavaran nauttii'. Mitä se nyt lopulta ikinä tarkoittaakaan? Ajan myötä tavara haalistuu ja menee kelvottomaksi? Tavaran arvo nousee? Tavarasta tulee ainutlaatuinen? Tavaran voi käyttää uudelleen? Vai mitä?Varmasti tuolla lausahduksella on savolainen alkuperä, sillä sen kierous jättää vastuun kuulijalle!

No niin, minun tavarat nauttivat nyt muutosten tuulista. Syksyyn mennessä ne löytävät paikkansa joko kotoani tai jostain ihan muualta. 

Toki tilalle on hommattava myös uutta. Keittiön vanhat kaapit ovat osittain vielä kelpo tavaraa käyttöön, mutta ei sovi uuteen keittiöön. Eli Kempeleessä olis keittiön kaappeja saatavilla kahvipaketin hinnalla ;) Tulee näytille myöhemmin toriin... Keittiöremontti on kyllä tämän projekstin jännittävin osuus. Miten valita oikein, edullisesti ja silti tasokkaasti, riittävästi ja ennenkaikkea osata hahmottaa kokonaisuus? No, nyt voidaan vetäistä keittiöfirmojen ja keittiösuunnittelijan kortti hihasta. Ehei, haluan suunnitella ihan itse. En väitä osaavani pätkääkään, mutta minulla on kaksi ajatusta ja niistä toiseen on päädyttävä. Netin suunnitteluohjelmalla pääsee hienosti alkuun ja saa laskettua hintaakin. Kyllä, Ikean keittiötä suunnittelen! Varmaan ainoa mihin rahat riittää. Sitten tilausta tehdessä haluan asiantuntijan kertomaan mikä meni pieleen ja miten paljon tarvitsenkaan apua hyvän lopputuloksen aikaansaamiseksi!

Pikkuveli kyllä kehotti ottamaan tarjouksia muutamilta firmoilta vertailunkin vuoksi. Sen toki voin tehdä. Mitä lie tuumaavat kun sanon budjetin ja kysyn mitä sillä heiltä saan? 

Haluan muutenkin mahdollisimman minimaalista ja yksinkertaista. Mitä järkeä on maksaa muutamista laudan pätkistä ja levyistä maltaita? En nyt sentään mitään kenttäkeittiötä nuotiopaikalla ole suunnittelemassa, mutta sellainen peruskäteväkeittiö olis hyvä. Hyvät kaapit tai laatikot astioille, kuiva-aineille, kattiloille... Laskutilaa sopivasti ja kauniit seinät. Niin, haluan että seinät eivät täyty kaapeista vaan kauniista pinnasta ja muutamasta hyllystä.

Mielenkiintoisia viikonloppuja edessä niin minulla kun perheenjäsenilläkin.... On oikeastaan hienoa omata enemmän mielikuvitusta, uskoa, itsevarmuutta ja haaveita kun taitoa sekä realismia! Silloin kaikki on mahdollista.

Aurinkoa ja uusia ajatuksia kaikille!

 

sunnuntai, 24. helmikuu 2019

Mökötyksen voima

 

talvi%202011%20005.jpg

Kapu nauttii talvesta!

Tämän aamun yksi surkeimmista vai olisiko se jo hellyttävimmistä kuvista on hiihtäjä Iivo Niskasen mökötys palkintojen jaossa. No, uskon kyllä, että tilanne harmittaa ja jotenkinhan se pitää purkaa. Samantapaisen ilmeen voi nähdä vaikkapa päiväkodissa päivittäin; kaveri sai aamupiirillä vastata viikonpäivästä ja toinen ei, vaikka molemmat sen tiesivät. Harmittaa.

Urheilijoiden sielunelämä monien selitysten ja ihmettelyjen kera on taasen tapetilla mm-kisojen aikana. Heidän työnsä on urheilla, harjoitella, elää terveellisesti ja antaa haastatteluja. Haastattelut on välillä hupaisaa kuunneltavaa, kun ei ole onnistunut on syy niin monessa; aamukahvi oli väärää, puuro ei laskeutunut kuin keuhkojen kohdalle, takareisi jäi matkan varrelle, polvea kolotti, hyvän onnen paita jäi kassiin, suksi ei kulkenut, juottomies juoksi karkuun, havuja ei ollut kun puissa, lähettäjä sanoi ilkeästi, oma vauhti ei riittänyt ja mikä pahinta joku muukin halusi voittaa!

Silloin saa mököttää. Purkaa pettymyksensä ja näyttää kaikille, miten epäreilu tapa viettää elämäänsä urheilu voikaan olla. Onhan se oikeasti aika raakaa peliä, kun yhden kansan katseet, toiveet, ylpeys ja torilla juhliminen on urheilijoiden harteilla. Jokainen penkkiurheilija tietää asiat paremmin ja toki olisi urheillutkin paremmin, jos penskana olisi saanut a) sukset tai luistimet tai formulan b) rahaa olisi ollut muuhunkin kuin ruokaan c) olisi viitsinyt alkaa yleensä urheilemaan edes oman terveyden hyväksi. Baarien ja kotikatsomoiden penkeiltä on helppoa huutaa ja meuhkata, kokea onnea sekä pettymystä ja lopulta hullaantua menestyksestä tai mököttää pettymyksestä. En kadehdi suomalais urheilijoita yhtään.

Mököttäminen on helppoa, kun maan vetovoima imaisee suupielet alaspäin heti pettymyksen tultua. Ilme sekä tunne antaa luvan saada sääliä, käyttäytyä itsekkäästi ja karkoittaa turhat suunsoittajat pois. Helpottaahan se oloakin - oikeasti. En mitenkään halua vähätellä tunteiden näyttämistä tai niiden tuntemista. Ehei! Tunteiden osoittaminen on ehdottoman tärkeää. Mutta missä menee raja ja oma kyky hallita niitä? 

Tunteiden kirjoa harjoitellaan lapsesta lähtien, luonteen piirteet ratkaisee miten niiden kanssa pärjätään. Pettymyksen sietokykyä harjoitellaan läpi elämän, onnen tunteista nautiskellaan helpomman tunnesihdin kautta.

Mökötys olkoon hyväksi, vaan olkoon se tunne vain hetkellinen. Ammennetaan siitä voimaa uuteen nousuun, uuteen yritykseen ja lopulta omaan onnistumiseen. Elämässä saa juhlia ihan ilman suurempaa syytä ja urheilijoiden onnistumisista voidaan iloitaa vaikka sija olisi viimeinen. Se ei ole meiltä pois.

Aurinkoista kevättä kohti niin sisäisesti kuin ulkoisestikin!

 

Ps. Tuo viimeksi keromani hb lukema on jo mukavasti lähestymässä sataa ;) Eli kohti parempaa kokoajan!

 

lauantai, 26. tammikuu 2019

Minullako HB 54 - mitä ihmettä!

 

IMG_20170827_111802.jpg

Olihan tuo olo ollut heikko ja tiesin, että hemoglobiini ei ole ollut viitearvoissa muutamaan vuoteen, mutta silti ylläri oli suuri!

Olen stressivatsainen ihminen. Stressi, huolet ja murheet, ilot, naurut ja onnen tunteet - ensin ne menee pään läpi ja sitten jämähtää vatsanpohjaan. Siellä sitä on elämänkirjoa käsiteltävänä laidasta laitaan. Vatsan pohjukassa kuuluu kai elimistön suodatella ja prosessoida myös ruoka ja muu aineenvaihdunta. Niin, että tälläisen pienikokoisen naisen kropassa tietty kohta on suht suurella käytöllä. Kun oikein tankkaa asiat ahtaalle on ongelmavyyhdin purkaminen.... hmmm, soljuvaa? Kova vatsa aiheuttaa tiettyä painetta, joka purkautuu verenvuotona, kun sitä vuodattelee tasaisen epäsäännöllisesti vuodesta toiseen ja hb huutaa varoitusta niin kannattaisiko hoitaa itseään? Kyllä! Hoidinko minä? No, en! Kuvittelin olevani rautainen nainen, oman elämäni Margaret Thatcher. Sitten tuli stoppi. Hb 54, minä ambulanssilla sairaalaan ja tiputukseen. Hieman olin äreissäni kun lääkäri totesi että yöksi pitää jäädä - vieläkään en voinut uskoa että se halvatun stoppi on oikeasti tässä. Noh, eipä siinä tilassa järki nyt leikannut muutenkaan kovin kirkkaasti.

Nyt ajattelen ja kiitän sydämeni pohjasta kaikkia vapaaehtoisia verenluovuttajia. Kiitos - teette arvokasta ja pelastavaa työtä.

Seuraavaksi tämän tapahtumasarjan opetus, ainakin minulle. Opettelen pitämään oikeasti itsestäni huolta, katson mitä syön, miten paljon liikun, opettelen rentoutumaan,suodatan maailman murheet isommalla sihdillä, oman elämän murhet tilanteen mukaan, nautin siitä kaikesta hyvästä mitä ympärilläni on ja ennenkaikkea luotan, että elämäni on hyvää. Olen toki parhaani mukaan näitä kaikkia vuosien aikana yrittänyt toteuttaa, hyvällä ja huonolla menestyksellä. Nyt taidan ensimmäistä kertaa vain ymmärtää miten tärkeää se on. Jos en pidä huolta itsestäni, miten voin pitää huolta muista. Sairaalasängystä tippaletkujen lomasta suht huonosti.

Nyt tankkailen vitamiineja, yritän rauhoitella mieltäni ja luottaa, että tämä oli yhden kerran juttu. Parannan itseni ja pidän huolta itsestäni. Silti pelottaa. Osaanko?

Ulkona on mahtava ilma. Aurinko paistaa ja pakkanen paukkuu -20. Luonto lepää lumen alla. Minä taidan mennä hetkeksi peiton alle ja ottaa pienet päikkärit.

Lepoa ja rakkautta, elämän hyviä hetkiä.