Se kolkutti olkapäätä syksyllä, joulun lähestyessä se piti jo kädestä kiinni ja vuoden vaihtuessa se istahti raskaalla painollaan syliin. Se muistutti menneistä tapahtumista, kertoi mielipiteensä yhä uudelleen, se ei säälinyt vaan repi auki arven, jos toisenkin. Se halusi lisätä huolten määrää ja painetta jaksamiseen - se ei hymyillyt vaan virnuili ikävästi.

Se ei tullut riesakseni ensimmäistä kertaa, ehei, vaan polku luokseni oli jo liian tuttu. Vaikka olen yrittänyt pakoilla sitä yli kaksikymmentä vuotta, se silti löytää minut aina välillä. Lupaa kysymättä astuu arkeeni ja saa kaiken hetkeksi sekaisin.

Jokaisella kerralla, kun vietämme tuota tukahduttavaa aikaa yhdessä, minä vannon, että tämä on viimeinen tapaamisemme. Se vie minulta liikaa ja antaa vain murhetta, en tahdo sitä elämääni. Miten saisin sen vihdoin tuon tajuamaan?

Niin, en puhu kenestäkään sukulaisesta, en ystävästä. Tämä kiusanhenki on nimeltään uupumus, jonka stressi jättää viitaksi olkapäille. 

Kuinka paljon on liikaa? Sitä nytkin mietin. Missä vaiheessa asiat menivät huolten velloessa niin pitkälle, että se oli kutsuhuutona tälle seuralaiselleni. Minulla oli raskas syksy, työt eivät sujuneet normaalin kautta vaan sieltä tuli murhetta monella tapaa. Äitiyden uudet haasteet, luopumisen ja muutosten tuulet. En ole ollut yksin, mutta silti sisimmässä olen yksin vastuussa päätöksistäni ja perheeni elämästä. 

Minua ärsyttää, ärsyttää ihan tajuttomasti! Miksi tämä seuralaiseni tunkeutuu niin syvälle sisimpääni? Minä kestän kyllä painetta, kestän stressiä ja haasteita, mutta en liikaa.

Työnantajan on todella helppoa toimistopöydän takaa kertoa, mitä minun kuuluu tehdä, jotta hänen silmistään ei rahankiilto sammu. Hänen ei tarvitse ottaa fyysistä tai henkistäkään vastuuta lapsista, jotka vanhemmat tuovat meille hoitoon. Katsotaan sitten tilanne uudelleen, jos jotain sattuu... Työnantajani ei tarvitse miettiä minun asuntolainaani tai jääkaappini sisältöä. Ehei, hänen hyvä palkkansa kyllä tulee tilille säännöllisesti ja mahdollisilla bonuksilla voi ostaa jotain kivaa. Työhyvinvoinniksi meille riittää kuntosalikortti ja toteamus: nyt zempataan! Minä nautin työstäni, mutta minä haluan myös rauhan tehdä sitä työtä hyvin ja kunnianhimoisesti.

Minun elämääni kuuluu muutakin kuin työ. Onneksi. Kuten olen monesti todennut, perheeni on elämäni suurin asia. Olen suojeleva ja huolehtiva, rento äiti. Avioerosta on kulunut seitsemän vuotta. Näinä vuosina olen luonut itselleni ja lapsille uuden turvallisen kodin. Nyt kun tytär levittelee siipiään omaan elämään, minä koen ylpeyttä, haikeutta, rakkautta ja toivoa. Ikävöin sitä pientä tyttöä vuosien takaa ja silti onnellisena sekä tyytyväisenä katson tuota nuorta naista, joka on edessäni. Poikani samoin, hän kasvaa edessäni kohti omaa aikuisuuttaan. Onneksi on vielä vuosia aikaa, mutta muutokset pienestä pojasta nuoreksi mieheksi on hyvässä vauhdissa.

Minä en halua olla uupunut, en yli-stressaantunut! Minä haluan elää rauhallista normaalia elämää, nauttia perheestäni sekä työstäni. Minä pääsen tästä ikävästä seuralaisestani taas eroon ja vannon jälleen kerran, että emme enää tapaa. Aion ottaa opikseni, en anna asioiden mennä yli voimavarojeni. Hyväksyn, etten aina jaksa ja minun ei tarvitsekaan. Minä saan olla välillä heikko ja väsynyt. Minä saan käyttää voimavarojani myös itseeni!

Koska aivoni eivät tuota tarpeeksi serotoniinia, saaden olotilani tällaiseksi, otan siihen lääkettä. Taas. Se on minun kainalosauvani tässä tilanteessa. Minun, kuten monien muidenkin samojen oireiden kanssa elävien. Näistä lääkityksistä ei ole helppo puhua tai niitä ei ole helppo hyväksyä, mutta hyväksihän ne silti ovat. Ei se tee minusta sekopäätä, vaan auttaa elimistöäni selviämään. Joidenkin sisin tarvitsee insuliinia, joidenkin aspiriinia, joidenkin jotain muuta.

Nämä hetket opettavat muistamaan miten tärkeää elämä ympärillä onkaan. Ilo, onnellisuus, rakkaus, hyväolo, kauneus ja kaikki positiivinen. Me emme voi elää hyvän keskellä kaiken aikaa, mutta meidän ei tule kadottaa sitä kaiken kiireen ja vaatimusten keskelle.

Mielenrauhaa hyvät ihmiset, mielenrauhaa!