DSC_2610.jpg

No, en tiedä varsinaisesti katosiko, mutta on tullut elettyä ja seikkailtua.

Ikäryhmäni päätti peruskoulun 1988. Elämä oli avoinna edessä, suuret suunnitelmat ja mikään ei voinut meitä kai pysäyttää. Jokainen meistä 112 nuoresta löysi tiensä eteenpäin omalla tavallaan. Meistä tuli opettajia, maanviljelijöitä, liikemiehiä, liikunnanohjaajia, puvustajia, insinöörejä, muusikoita, hoitajia, autoilijoita, yrittäjiä... Kolmen matka on päättynyt ennen aikojaan, mutta he olivat silti osa meitä, meidän suurta porukkaa.

Itse olin vielä 15 vuotias, kun pakkasin tavarani ja muutin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle. Sillä tiellä olen vieläkin, vaikka välillä oli käytännön syistä haettava vauhtia vanhempien suojista. Nyt 30 vuotta myöhemmin, oli aika kohdata menneisyys uudessa valossa eli luokkakokouksessa =)

Luonnollisesti osan porukan kanssa on tullut pidettyä yhteyttä ja ollaan kartalla missä mennään. FB ryhmämme luokkakokouksesta alkoi muodostua suht nopeasti ja kavereita etsittiin kaikin mahdollisin keinoin. Vastuussa oli muutamat super-organisaattorit ja heidän ansiostaan kaikki alkoi hiljalleen kasautua kohti suurta hetkeä. Oli hauskaa seurata, miten profiilikuvat täsmäsivät omiin muistikuviin vuosien takaa ja porukan innostus kasvaa, kun kokonaisuus alkoi hahmottua.

Mutta nyt takaisin itse h-hetkeen! Jännitys oli varmaan päällimmäinen tunteeni matkalla tapaamiseen. Olo oli kuin vuosien takaa koulukaverin synttärijuhliin olisi matkalla, onkohan siellä kivaa ja alkaakohan ne mua... Rohkeasti vain ovesta sisään ja kohtaamaan jotain vanhaa, jotain uutta ja toivottavasti ei mitään sinistä! Sisällä odotti noin 40 ihmistä vuosien takaa.

Maalaispitäjän armollisuutta on ikäryhmät, joista jokainen periaatteessa tuntee tai tietää melkein jokaisen... (Paitsi pikkuveljeni, joka ei koskaan oppinut muistamaan luokkakavereidensa nimiä.)  Kieltämättä aika oli tehnyt tehtävänsä myös minun kohdallani. Osa nimistä oli kadonnut mielestä ja joidenkin kasvojen kohdalla oli hetkellinen yhdistämisen vaikeus menneisyyden siloposkiin. Mutta mitäs pienistä, nyt oltiin tässä ja oli aika päivittää nämä muutamat vuodet tästä välistä.

Kertomuksia elämästä oli juuri niin monta kuin oli kertojaakin ja kyllä niihin mahtuikin paljon. Hauskaa oli muuten huomata, että suht usealla oli ollut lapsen rippijuhlat tänä kesänä! Onnellisuus ja suru, koko elämän kirjo ovat kulkeneet elämässä käsi kädessä.

Muistoja kouluajoilta ei muuten sensuroitu yhtään... Mitäs sitä enää! Yllätyksiä kuultiin ja jotkin asiat saivat vihdoin jopa merkityksen. Opettajia käytiin läpi ja kaikkia pieniä sekä suurempia hauskuuksia mitä tapahtui. Tuntui myös mukavalta kuulla tuttujen vanhempien kuulumisia. Harrastusten (ja tämän pienehkön maalaispitäjän) myötä monet tulivat tutuiksi.

Ilta vierähti nopeasti ja tuntui, että juttua olisi vielä riittänyt. Osa porukkaa jäi jatkamaan yötä, mutta tämä 'vanhus' päätti lähteä oman kullan viereen nukkumaan. Tapaamisemme taival ei kuitenkaan päättynyt ainutlaatuisena hetkenä viime viikonloppuun. Ehei, sunnuntaina oli jo seuraava tapaamis päivä päätetty - tämä porukka taitaa pitää aika huikeat viiskymppiset!

Menneisyys, oi sinä mielenkiintoinen seuralainen...

Kiitos muistoista ja hetkistä jotka ne loi, meistä tuli oman elämämme sankareita!