Joitakin vuosia sitten kyntäessäni toinen jalka ojassa ja mieli maassa, päätin että kun siitä olotilasta selviän, pidän huolta, etten enää uudelleen päädy moiseen. Ei muuten mennyt niin kuin ajattelin. Ehei, tässä sitä on reilu kuukausi taas ihmetelty, että mikä meni vikaan ja miksi.

Kuten edellisessä blogissa kerroin on mennyt vuosi ollut yksityisen elämän puolella muutosten vuosi. Aikaisempi normaali elämä muuttui ihan uudeksi normaaliksi elämäksi ja muutos oli minulle suhteellisen suuri. Me ihmiset olemme tuntevia sekä inhimillisiä ja kaikki mitä koemme jättää jälkensä meihin. Jälki voi olla hetkessä pois pyyhkäisty, se voi jäädä pidemmäksi aikaa tai sitten se voi porautua syvälle sisimpään ja jäädä sinne. Jäljet ovat hyviä sekä harmillisia, hetkellisiä tai pysyviä, opettavaisia tai haasteellisia. Minulla osa haasteellisista jäljistä jäi syvälle sisimpään menneiden vuosien aikana, pakkautui salakavalasti piiloon ja kerrytti taakkaa. Niin, puolen litran kannuun et voi kaataa kuutta desiä maitoa.

On siis ollut aika pysähtyä ja todeta, että uupunut mieli sekä keho ei kanna eteenpäin.

 

Työelämäkin nousi korkeaksi muuriksi. Olen päiväkodissa töissä ja sen alan haasteet ovat olleet pinnalla pidemmän aikaa. Paineet ylemmiltä tahoilta ovat kovat, toimistoissaan istuvat päättäjät luovat hienoja kuvia mahtavasta varhaiskasvatuksesta ja sen tavoitteista. Kieltämättä heidän visionsa ovat vallan mainiot.

Todellisuudessa päiväkodeissa on monia arjen normaali tilanteita, joissa visiot voi heittää sivuun ja keskitytään yhteen asiaan kerrallaan, kaukana hienoista tavoitteista. Nyt kirjoitan yleisellä tasolla, en oman tai naapuri päiväkodin näkökulmasta. Yritetään henkilökunnan sisällä selvitä koronan tuomista haasteista, esimerkiksi karanteenit ja koronatestien tulosten odottelut sekä muut nuha yms. taudit pitävät henkilökuntaa kotona. Moni meistäkin on perheellinen ja omien lasten sairastelutkin on otettava huomioon. Ja mikä oleellisinta, me kaikki olemme ihmisiä, joilla on myös oma elämä työn ulkopuolella. Lelut siivotaan kaappeihin päivän päätyttyä odottamaan seuraavaa päivää, mutta henkilökunta lähtee kotiin ja kohtaa siellä oman arkensa.

Päiväkodeissa on paljon erilaisia tukitoimia tarvitsevia lapsia sekä perheitä, on niitä hiljaisia lapsia, jotka kaipaavat oman huomionsa, huonosti nukutun yön jälkeisiä kiukkuja, harmituksia kavereiden kanssa, vessa vahinkoja, kuhmuja tai mustelmia, leikin opettelua, pelien pelaamista ja kirjojen lukua. On myös paljon hetkiä, jolloin olisi tärkeää keskittyä lasten huomioihin, haluun kysyä ja oppia, ihmetellä ja jakaa onnen sekä ilon tunteita. Tähän kaikkeen tunteiden, tapahtumien ja mahdollisuuksien kirjoon olisi oltava aikaa.

Ja miettikääpä kuinka organisoidaan vaikkapa 20 3-4 vuotiasta lasta pukeutumaan ulos kuravaatteissa? Päiväkodin normaali arkea, pätevä henkilökunta osaa tehdä tuon kaiken ja tekeekin normaalina työnä. Ei ongelmaa, mutta jos joku on pois ja sijaisia ei saada niin silloin se on ongelma. Ongelmana näen myös sen, että henkilökunta mitoitetaan kokopäivälle yksi aikuinen seitsemää 3-6 vuotiasta lasta tai yksi aikuinen neljää 0-2 vuotiasta kohden. Aamuvuorolaisten lähdettyä jää iltapäivälle silti lapsia suhteellisen paljon, lapset eivät vähene työvuorojemme mukaan. Toki lapsia lähtee pitkin iltapäivää ja eihän kaikki ole aina edes paikalla.

 

Nyt utopistinen visioni. Entäpä jos päiväkodeissa olisikin varaa palkata enemmän henkilökuntaa? Olisi ylempien tahojen määrittelemät kaksi varhaiskasvatuksen opettajaa ja yhden lastenhoitajan lisäksi olisi joko toinenkin hoitaja tai ryhmäavustaja! Esimerkki tilanne todellisesta elämästä: kaksi ihmistä on pukemassa lapsia iltapäivällä ulos, osa lapsista pukee itsenäisesti ja ovat suht nopeasti eteisessä odottamassa ulos lähtöä, muutamat lapset tarvitsevat apua pukemisessa, yksi lapsi on omatoimisesti käynyt vessassa ja vahingossa kastellut myös housunsa, kaksi lasta päättää pistää ranttaliksi ja juoksevat ympäri eteistä, yksi makaa X asennossa lattialla ja ilmoittaa ettei ole lähdössä mihinkään. Kahdeksan lasta paistuu ulkovaatteissa eteisessä, kuusi lasta tarvitsee aikuisen huomiota suht välittömästi. Ratkaisuja tuohon tilanteeseen on useampia, mutta kahdelle ihmiselle siinä on tekemistä kummasti. Toki yhteistyö muiden ryhmien kanssa on toimivaa, mutta aina ei voi kuormittaa muita, sillä heillä on todennäköisesti suht sama tilanne meneillään. Se, että henkilökunnalla on voimavaroja tehdä hyvää sekä laadukasta kasvatustyötä myös iltapäivän puolella on työnantajalle suuri haaste ja varmaan huomiotta jäänyt asia.

Varhaiskasvatus tarvitsee uutta näkökulmaa ja henkilöstön arvostusta yhteiskunnan tasolta.

Kaiken kuohunnan keskellä on nostettu esiin myös palkka. Työn vaativuuteen ja vastuuseen nähden ale myynnillä mennään.

Matka kohti vahvempaa arjen jaksamista jatkuu. Ajatukset ovat selkeytyneet ja asiat ovat saamassa oikeat mittasuhteet sekä lokerot mielen arkistossa. Olisinko nyt viisaampi jatkoa ajatellen? Olisiko aika opetella sanomaan myös ei tai edes ei nyt? Kokeilen taas kerran.

Maaret Kallio kirjoitti kirjassaan Voimana toivo, 'Yksi ihmiselämän vaikeimmista ja tärkeimmistä tehtävistä on oman rajallisuuden ymmärtäminen ja sille suostuminen.' (s.49)

Siinä on ainakin minulle opeteltavaa.