Olen siitä onnellisessa asemassa työni suhteen, että saan jokaisena päivänä nähdä lapsen aitoa riemua.

Lapsen onnellisuus, ylpeys ja ilo tulevat ihanan pienistä asioista. 

Yhtenä aamuna mietimme työkaverini kanssa, että mitenhän meihin suhtauduttaisiin aikuisina, jos olisimme yhtä onnellisia alusvaatteen somisteesta kuin pieni hoidokkimme. Kuva prinsessasta oli pienestä nedistä niiiiiin tärkeä, että ihan piti nauraa ja hyppiä sekä kiljaista 'Kato miten ihana!' 

Nimen kirjoittaminen on meille aikuisille asia mitä ei edes kummemmin mieti, ellei edessä ole laina- tai velkapaperit ;) Entäpä lapsi? Eilen opeteltiin pienen pojan kanssa kirjoittamaan hänen nimeään. Ensin yhdessä kynästä kiinni pitäen ja samalla kerroin miten kynä liikkuu; '...mäki ylös ja sitten alas ja silta väliin...' (A-kirjain). Tämä tehtiin yhdessä muutaman kerran ja sitten ohjeistin vain kertomalla miten kynä liikkuu - ja se liikkui lapsen kädessä oman nimen kirjaimet. Onnellisuus pojan kasvoilla ja halu nayttää kaikille onnistumistaan - oma nimi, itse kirjoitettuna paperille. 

Liikuntasalissa lasten riemu repeää liitoksistaan. Palloja, vanteita, mahdollisuus juosta ja hyppiä.... 'Kato tätä, kato tänne, kato miten mä...' Itse seison tai istun keskellä salia, pää kääntyilee kuin lentokentän tutka ja kannustan, ihailen ja ihmettelen. Kannustus lisää iloa ja pienet balleriinat, tanssijat, voimamiehet ja jalkapalloilijat saavat loistaa suurella areenallaan! Onnellisuus itseni sisällä kasvaa kun näen näiden pienten intoa ja riemua: MINÄ OSAAN JA VOIN! Niin te pienet ihanuudet osaatte ja voitte! Nouskaa siivillenne ja nauttikaa =)

Lapsen maailmassa kaikki on vielä mahdollista. Heidän ei tarvitse tietää ja ymmärtää tätä kaikkea maailman pyöritystä mitä me aikuiset saamme kantaa mielenpäällä. Lapset saavat riemuita omasta itsestään, olla vapaita suurista asioista.

No, kaikella on tietysti myös varjo puolensa, jokainen päivä ei ole auringonpaistetta. Tähän kohtaan voisi vuodattaa kaiken sen pahan, surun, julman, petollisen ja vääristyneen, mitä jotkut lapset kohtaavat lapsuudessaan. En unohda heitäkään vaikka kirjoitukseni pohjana on lapsen onnellisuus.

Osa tästä varjopuolesta tulee syistä,joille kukaan ei voi mitään ja osa syistä, joille me aikuiset voisimme tehdä paljonkin. Lapsi on kuin pieni avoin kirja, jonka alkulehdille me aikuiset luomme rivejä hänen elämälleen. Me jätämme jälkemme jokaiselle sivulle senkin jälkeen, kun hän itse täyttää sitä elämänsä tapahtumilla omilla päätöksillään. Me olemme mukana läpi elämän. Millaisen jäljen haluamme jättää? Millaisen muiston itsestämme? 

Lasten onnellisuus lähtee siitä, että me aikuiset olemme heidän turvaverkkoinaan ja otamme vastuun myös itsestämme aikuisina. Meidän tehtävä on haluta heille hyvää, kantaa heitä silloin eteenpäin kun pienet jalat väsyvät. Me olemme heidän luottamuksen kohde. Onko sillä merkitystä onko lapsi omaa verta vai ei? Onko sillä väliä tunnenko hänen vanhempiaan vai en? Me olemme aikuisia, eri ikäisiä, eri elämän tilanteessa, me olemme heidän edelläkävijät. 

Lapsen onnellisuus, pienissäkin hetkissä, tekee onnelliseksi myös aikuisen. Hymy, kannustus, myönteinen suhtautuminen ei paljoa vaadi. Mekin olimme joskus pieniä, mekin olimme onnellisia kun opimme uusia asioita, mekin halusimme tulla nähdyiksi ja huomatuiksi. Kautta vuosikymmenten on kuulunut; 'Hei kattokaa, mä olen täällä! Hei kattokaa, mä osaan!'

Katsotaan ympärillemme ja hymyillään, maailmassa kasvaa kaiken aikaa paljon hyvää =)